Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ristiaallokkoa on Kirsti Ellilän kirkkotrilogian (aikaisemmin ilmestyneet Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita) päätösosa, joka jatkaa tarinaa Auliksen, Matleenan entisen miehen, konservatiivisesta näkökulmasta.
Auliksella on ongelmia ammatissaan. Hän kärsii äänenmenetyksestä, etenkin saarnojen aikana. Hän kokee lääkärinsä sekä vanhauskoisten ystäviensä nöyryyttävän häntä, koska he suosittelevat mielialalääkitystä ja epäilevät syyksi Auliksen elämäntilannetta, avioeroa sekä yksinhuoltajan arkea. Lopulta hän kuitenkin saa oikeaa hoitoa kadonneeseen saarnaäänensä. Samalla hän etsii totuutta esikuvallisesta isästään, josta on suunnitteilla kirja. Äiti ei vain jaksa ymmärtää tätä ja kas, isästäkin alkaa paljastua jotakin uutta. Vai paljastuuko? Onko kaikki vain Auliksen kuvittelua?
Uusia naisia alkaa ilmaantua eronneen miehen ympärille, mutta Auliksella on tässäkin ongelma. Matleena on löytänyt uuden miehen, mutta Aulis muistaa edelleen vihillä annetut lupaukset. Muuttaako vahvistettu avioero mitään? Tosin kiusaus on lähellä, lähes vastustamaton, kun ystävän tytär jo häissään katsoo vihkipappia niin kauniisti ja myöhemminkin nuorella naisella on tärkeää asiaa. Oma tytär, Ada, on varttunut isän mielestä vaaralliseen ikään eikä isänä oleminenkaan ole helppoa. Adan ystävä kun on hieman erikoislaatuinen…
Aulis kyseenalaistaa jo omaa, vanhahtavaa uskovaisuuttaankin miettimällä hieman kerettiläisiä asioita. Jäljellä ovat kuitenkin entiset, hyvät työtoverit Timoteus-säätiössä ja konservatismi tuntuu olevan hänelle edelleen tärkeää. Kirjan loppu jää auki ja ainakin osin lukijan pääteltäväksi. Olisikin mukava tietää, mitä mieltä tästä kirjasta ollaan todella vanhoillisten kirkollispiirien parissa. Yhteiskunnalliset ja uskonnolliset arvot ja elämäntapa, uskonnollisuus ja maallisuus on ainakin asetettu herkullisesti vastakkain — toivoisikin, että tästä keskusteltaisiin laajemmin.
Kustantajan arviossa kirjaa luonnehditaan tragikoomiseksi. Ellilän tapaan huumoria löytyy, tosin ehkä vähän odottamattomista paikoista ja ainakin omasta mielestäni melkoisen ironista ja hivenen vaivihkaista sellaista. Itselläni oli kyllä hauskaa, ehkä vähän Auliksen vanhoillisuuden ja äärimmäisen tosikkomaisten kommenttien kustannuksella, hän kun ei oikein tunnu olevan aina edes tällä vuosituhannella. Hän ei puhu naispappeudesta vaan alttariyhteistyöstä, jota ei voi tehdä. Koulunäytelmä saa myöskin huvittavaa kritiikkiä, samoin tyttären seurustelu aiheuttaa vakavaa ja perinpohjaista pohdintaa. Isän menneisyyskin saa Auliksen ajatukset laukkaamaan melkoisesti.
Mielestäni Ristiaallokkoa on trilogian paras, osuvasti kirjoitettu ja omalla tavallaan kepeäkin. Aihe toki on vakava ja Auliksen tilanne niin henkisesti kuin fyysisestikin tulee hyvin esille. Edellisissä osissa puolestaan Matleenan ahdistus vei ehkä lukijalta suurimman huomion, joten tätä voi arvostaa myös eronneen yksinhuoltajamiehen kuvauksena tämän tunteista ja elämästä eron jälkeen. Suosittelen kaikille viihdekirjallisuuden ystäville, tässä on tarjolla siis myös vakavia ajatuksia, asenteita ja pohdintaa arkisten tapahtumien lomassa.