Vuosi 1992. 94-vuotias Otto Näs karkaa tyttärenpoikansa Carl-Johan Holmin avustuksella ryminällä vanhainkodista palatakseen viimeisen kerran Siklaxin saaristoon Merenkurkun vesille. Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian toinen osa heittää jo Colorado Avenuesta tutut siklaxilaiset Näsin, Smedsin ja Holmin suvut nuoren itsenäisen Suomen kompasteleville alkutaipalille. Puodinpitäjän poika jatkaa suomenruotsalaista sukukronikkaa kansalaissodan ajalta kieltolain ja lapuanliikkeen kautta kohti talvisodan aattoa.
Puodinpitäjän poika on melko itsenäinen jatko-osa Colorado Avenuelle. Lars Sund palaa aikaisemman teoksen maisemiin ja kertaa nopeasti tapahtunutta kehitellen sitten kertomustaan eteenpäin yhä uusien henkilöiden ympärille; tarinat menevät jopa jonkin verran päällekkäin. Puodinpitäjän poikaa voi siis lukea, vaikka Otto Näs ja kumppanit eivät vielä tuttuja olisikaan. Toisaalta moniin Colorado Avenuen yksityiskohtiin ja henkilöhistoriikkeihin saadaan nyt kaivattuakin lisäystä ja täydennystä uusista näkökulmista. Keskeisimpänä henkilönä on nyt Otto, joka käy kirjojen kertoja Carl-Johanin kanssa läpi elämäänsä. Otto touhusi salakuljettajana 1920-luvulla, kunnes hänet yhdistettiin traagisiin tapahtumiin, joiden seurauksena hän karkasi kymmeneksi vuodeksi Amerikkaan.
Toinen tärkeä kuvauskohde kirjassa on Gustav Smeds, Oton siskonmies ja Smedsin kartanon isäntä. Gustav on luonteeltaan heikko ja helposti vahvemman persoonan vietävissä. Ennen karua ja ennenaikaista loppuaan Gustav sekaantuu pahasti ensin lapuanliikkeen toimintaan ja sittemmin pahasti alkoholisoiduttuaan ruotsalaiseen herätysliikkeeseen. Gustavin kohtalon kautta esille nousee myös Oton sisar Ida lapsineen.
Puodinpitäjän poika on jälleen erinomainen osoitus Lars Sundin kertojantaidoista. Kertomistyylit ja kertojanäänet vaihtelevat kunkin kuvattavan tapahtuman mukaan. Kertoja keskustelee välillä hahmojensa, välillä lukijansa kanssa koettaen selittää tapahtumia ja selitellä, miksi tekee omanlaisiaan tulkintoja. Oman taiteenlajinsa ja tehokkaan vaikutuskeinon Sund tekee myös perisuomalaisesta hiljaisuudesta, merkityksellisestä vaikenemisesta. Henkilöt kieltäytyvät välillä yhteistyöstä kertojan kanssa ja muutenkin oikuttelevat mielensä mukaan. Viimeistään tämän kirjan luettuani olen varma, että myös trilogian päätösosa Erikin kirja tulee melko pikaisesti luettavaksi.