Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tartuin uudenuutukaiseen esikoiskirjaan, joka heti alusta asti piti otteessaan. Oli jännitystä ja ripaus romantiikkaakin.
Saana Havas on saanut lopputilin toimittajan työstään ja lähtee Hartolaan tätinsä Inkerin luokse. Siellä hän alkaa penkoa 30 vuoden takaista selvittämätöntä murhamysteeriä, jossa nuori tyttö, Helena, löytyi Tainionvirrasta. Saana kiertelee pitkin Hartolaa ja haastattelee ihmisiä ja hänelle alkaa pala palalta valjeta, mitä tapahtui 30 vuotta sitten. Helena ei ollut ainoa, sillä oli vielä Lea, joka oli vain kadonnut!
Hartolan paikkoja kuvataan hyvin ja varmasti paikalliset pääsevät vielä paremmin maisemaan.
Välillä ollaan vuodessa 1989 ja Helenan vinkkelissä. Miten nuori tyttö myy mansikoita ja vie niitä kartanolle. Tapaa nuoren pojan ja ennen kuin rakkaus kunnolla syttyy, kaikki on jo ohi.
Suomenlinnasta löytyy polttomerkitty ruumis ja tätä tapausta tutkii poliisi, Jan Leino, työparinsa Heidin kanssa. Jan on Helsingissä, jossa Saanankin koti sijaitsee. Saana ja Jan ”saatetaan” yhteen, koska kumpikin on sinkku ja ystävän mielestä he sopisivat toisilleen. No, he alkavat tapailla ja ihan heti ei selviä se, että kumpikin tahollaan tutkii samaa tapausta.
Kun menneisyys ja nykyisyys alkavat kohdata, tilanne muuttuu erityisen jännittäväksi. Kuka on murhien takana, vanhojen ja uusien. Melkoinen vyyhti, joka purkautuu pikkuhiljaa ja lukijaa kaiken aikaa mukana tiukasti pitäen.
Elina Backman osaa taidon juonia tarinaa ja kuvata ihmisiä niin, että tuntuu aivan siltä, kuin olisi ollut Saanan ja Janin vierellä, jännittänyt sitä, miten tässä tulee käymään.
Kun kuningas kuolee on dekkarisarjan aloitusjakso, joten jään innolla odottamaan seuraavaa!
Myös Tuija on kirjoittanut tästä kirjasta (15.1.2021):
Saana: potkut saanut lööppitoimittaja, joka päättää lähteä lepäämään tätinsä luo Itä-Hämeen Hartolaan ja kiinnostuu siellä paikallisesta Kyllikki Saaresta, nuoresta suloisena ja viattomana pidetystä Helenasta ja tämän selittämättömästä kuolemasta. Jan: terminaalihoidossa olevaa äitiään sureva, mutta muuten kaiken nähnyt rikoskomisario, jonka tiimille tulee ratkaistavaksi ensin yksi ja pikapuoliin toinen outo rituaalimurha. Siinä hyvin lyhyeen tiivistettynä Elina Backmanin rikosromaanin juoni. Mutta koska kirjaan on saatu lähes viisisataa sivua, on mukana tietysti paljon muutakin. Tapahtumat polveilevat, kiertyvät, pitkistyvät ja mutkistuvat.
Kun kuningas kuolee on Backmanin esikoisteos, mikä näkyy sekä hyvässä että pahassa. Romaani on kieleltään ja paikoitellen kuvaukseltaankin ihan raikasta menoa, mutta kovin viihteellinen vaikutelma siitä lopulta jää, mikä luonnollisesti voi lukijasta riippuen olla joko hyvä tai huono asia. Hyvä ehkäpä siinä, että runsaasta sivumäärästään huolimatta teksti on joutuisaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Mutta huono sitten siinä, että viihteen ja rikosromaanienkin kliseet ja esikuvien näkyminen ovat turhan selviä. Lienee Backman esimerkiksi Läckberginsä ja Steninsä lukenut tarkkaan, kun selittämättömän kuolemantapauksen parissa askarteleva maallikko saa jutusta paljon enemmän irti kuin ammattilaiset konsanaan. Lisäksi henkilöt ovat kovin kauniit ja rohkeat -tyylisiä ja näköisiä, ja heidän ulkonäköjensä erittelyyn käytettiinkin paljon aikaa ja monenlaisia ilmaisuja.
Eniten minua kuitenkin kerronnassa häiritsivät lukuisat vaatteiden ja huonekalujen ja verhontupsujen ja laulunsanojen ja nutturalle kiedottujen hiusten kuvailut – onhan tietenkin tärkeää luoda miljöötä yksityiskohdilla, mutta mielestäni Backman meni tässä aivan äärimmäisyyksiin, varsinkin kun kyseessä ei ole mikään epookkiromaani vaan dekkari. Luulen että tähän detaljiryöppyyn mahtui joitakin asiavirheitäkin: en ole todellakaan mikään autojen asiantuntija, mutta hamasta menneisyydestäni nousi itsepäinen kuva siitä, ettei vanhoissa kuplissa ollut takaluukkua, koska niissä oli moottori takana… Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, näinhän se on.
Miksi halusin sitten kuitenkin tuoda tämän romaanin Kirjavinkkeihin? Luultavasti siksi, että kaikista esikoisteoksen kömpelyyksistä huolimatta kirjan juoni veti mainiosti lähes loppuun asti. Oli tärkeää saada tietää, kuka kaiken teki. Ja sehän on dekkarien perusasia.
