Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Petoeläimiä ajatellaan usein aggressiivisuuden kautta. Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt muuten laadukkaita dokumentteja, jotka ensimmäisenä alkavat kuvailemaan veitsenteräviä kynsiä, lihansyöjän uskomatonta puruvoimaa ja sitä, miten uhrilla ei ole mitään keinoa pelastautua niiden kammottavista hampaista. Mielikuva tunteettomasta tappajasta istuukin poikkeuksellisen vahvasti ihmisten mielissä. G. A. Bradshaw kuitenkin osoittaa, miten tämä mielikuva on paitsi hyvin harhaanjohtava, niin se on myös johtanut petoeläinten sumeilemattomaan teurastukseen ihmisten taholta.
Kirjassa käsitellään seitsemää eläinlajia: valkohait, harmaakarhut, miekkavalaat, krokotiilit, kalkkarokäärmeet, puumat ja kojootit saavat kaikki oman lukunsa. Jokaisessa luvussa keskitytään hieman eri näkökulmiin, mutta kirjassa näin yleisesti tarkastellaan näiden eläinten sosiaalista elämää ja yksilöllisiä piirteitä neurobiologisten tutkimusten näkökulmasta. Tarkastelun alla on myös se, miten eläimet kasvavat oman yhteisönsä jäseneksi ja miten ihmisten toimet voivat häiritä tätä prosessia.
Voi kuulostaa yllättävältä, että esimerkiksi krokotiileilla ja kalkkarokäärmeillä olisi minkäänlaista sosiaalista elämää; niitä usein pidetään pikemminkin yksineläjinä ja älyltään sitä paitsi vähäisempinä kuin esimerkiksi nisäkkäitä. Kumpikaan olettamus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi krokotiilien on havaittu metsästävän koordinoidusti yhdessä, ne pitävät hellästi huolta poikasistaan ja osoittavat myös leikkisää ja ystävällistä käytöstä. Kirjan suurin yllätys puolestaan on se, että jopa kalkkarokäärmeet omaavat ystäviä – eli tässä tapauksessa yksilöitä, joiden kanssa ne mieluiten viettävät aikaa – ja pitävät huolta jopa toistensa poikasista. Bradshaw ei puhu kirjassaan muista käärmelajeista, mutta viimeaikaisten tutkimusten mukaan tämä pätee myös moniin muihin käärmelajeihin.
Mikäli petoeläimet eivät ole niin sanottuja ”yksinäisiä saaria”, vaan luovat keskenään merkityksellisiä suhteita, on tällä suuri merkitys myös eläintensuojelun kannalta. Esimerkiksi kalkkarokäärmeiden parissa on huomattu, että niiden siirtäminen uuteen ympäristöön ei usein onnistu, vaan ne kuolevat. Syy tälle näyttäisi olevan paitsi tuntematon ympäristö itsessään, niin myös se, että käärmeet ovat riippuvaisia sosiaalisista verkostoistaan enemmän kuin on kuviteltu.
Yhtälailla vakava seuraus on PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö, joka vaikuttaa myös eläinten käyttäytymiseen. Ensimmäinen laji jolla PTSD pystyttiin varmistamaan ovat afrikannorsut. Afrikannorsut ovat äärimmäisen sosiaalinen laji, jotka muodostavat kiinteitä suhteita toisiinsa ja joille myös sosiaalinen oppiminen on hyvin tärkeää. Salametsästyksellä on siten vakavat vaikutukset ei pelkästään kuolleisiin yksilöihin vaan niiden eloon jääviin sukulaisiin. Kun vanhemmat ja kokeneemmat norsut tapetaan, vaikuttaa se nuorempien yksilöiden sosiaalistumiseen ja lisää niiden aggressiivista käytöstä.
Myös miekkavalailla on arveltu olevan samoja ongelmia. Luonnossa miekkavalaat eivät ole ihmisiä kohtaan aggressiivisia oikeastaan koskaan, edes silloin, kun ihmiset ovat hyökänneet niiden poikasten kimppuun. Sen sijaan akvaariopuistoissa ne ovat useissa tapauksissa syyllistyneet ihmisten tappamiseen. Bradshaw näkee tässä samankaltaisen yhteisön repeämisen ja siitä johtuvan häiriintyneen käytöksen.
Missä menee normaalin aggressiivisen käytöksen ja tällaisen häiriintyneen käytöksen raja, on kuitenkin epäselvää. Johtuuko vaikkapa nuorten urosdelfiinien pyöriäisten raiskaaminen ja tappaminen juuri ihmisten vaikutuksesta? Tai entä simpanssien sotaretket naapurilaumoihin? Bradshaw kallistuu enemmän sille kannalle, että kyseessä olisi ihmisten vaikutus, mutta tieteellinen konsensus taitaa ainakin simpanssien kohdalla olla Bradshawn kanssa eri mieltä. Nykyisen näkemyksen mukaan simpanssit sattuvat muistuttamaan enemmän meitä ihmisiä siinä mielessä, että ne todellakin sotivat ilman mitään ulkopuolisia vaikutteita.
Joka tapauksessa kirja antaa hyvän näkemyksen siihen, miten petoeläimet eivät suinkaan elä puhtaasti vaistojensa armoilla hyökäten viattomien ihmisten kimppuun heti, kun silmä välttää. Niiden käyttäytyminen on paljon monimuotoisempaa, yhteistyöhön nojaavampaa, kuin on aikaisemmin kuviteltukaan. Kuolemaan johtavat hyökkäykset ovat myös pääsääntöisesti paljon harvinaisempia kuin kuvittelemme.
Bradshawn näkemyksessä on paljon samaa, mistä Otto Latva kirjoitti teoksessaan Merihirviöt : merenneidosta mustekalaan. Ihmisillä on taipumus luoda mielessään hirviöitä, joita voimme pelätä. Mutta oikeastaan todellinen hirviö ja pelon kohde taidamme olla me itse. Pysäyttävä esimerkki ovat haikalat, joita tapetaan arviolta 100 miljoonaa yksilöä joka vuosi. Pelkästään valkohaiden populaatio on romahtanut 80-90 prosenttia viimeisen viidentoista vuoden aikana. Monilla petoeläimillä ei mene sen paremmin. Jotta voimme suojella näitä eläimiä, meidän tulee ensin ymmärtää niitä ja niiden käytöstä. Carnivore Minds on onneksi oikein oivallinen kirja tähän tarkoitukseen.