Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Meri ja sitä kansoittavat otukset ovat iät ja ajat edustaneet ihmisille suurta tuntematonta, joten ei ihme, että aihe on inspiroinut lukemattomia tarinoita pelottavista hirviöistä – perustuivat tarinat sitten kuvitteellisiin tai oikeisiin eläimiin. Kulttuurihistorioitsija Otto Latva perkaa vanhojen uskomusten taustoja ja vie aikamatkalle menneisyyteen, jossa luontokäsitys oli aivan erilainen kuin nykyään.
Yksi yllätys tulee heti kirjan alussa. Voisi esimerkiksi jokseenkin loogisesti kuvitella, että vanhat merihirviötarinat perustuivat merenkävijöiden silminnäkijähavantoihin, joiden tarinat saivat levitessään aina vain uskomattomampia yksityiskohtia. Vaikka merimiehet ja kalastajat epäilemättä näkivät yhtä ja toista, silmiinpistävää on miten vähän heidän kokemuksensa siirtyivät kirjalliseen perinteeseen. Päinvastoin, vuosisatojen ajan oppineet noudattivat pikemminkin Aristoteleen neuvoa, että kaikkein luotettavimmat todistajat ovat runoilijat sekä hyvämaineiset (nähtävästi enimmäkseen aateliset) miehet.
Roomalaisen Plinius Vanhemman teos Naturalis historia loi omalta osaltaan pitkäksi aikaa perustan länsimaisen kulttuurin käsitykselle merestä ja sen asukkaista. Pliniuksen käsitys oli, että meri oli eräänlainen peilimaailma maanpäälliselle elämälle ja siten kaikille maalla eläville eläimille täytyi löytyä merellinen vastineensa, myös ihmisille. Siten eurooppalaisista merikartoista löytyi vuosisatojen ajan eriskummallisia sianpäisiä meriotuksia ja merenneitojen olemassaoloa pidettiin yhtä lailla selviönä.
Pliniukselta periytyi myös käsitys mustekaloista kammottavina hirviöinä, käsitys jota viljeltiin myös paljon myöhemmissä oppineissa teoksissa siitä huolimatta, että kyseiset eläimet olivat Välimeren kalastajille tuttuja ja harmittomia saaliseläimiä jo ammoisista ajoista saakka. Sentään Pliniuksen harteille ei voi vierittää tarinaa mahtavasta lonkerohirviöstä Krakenista, siitä on sen sijaan vastuussa Herman Melvillen Moby Dick, joka vähitellen vakiinnutti näkemyksen jättiläiskalmarin ja Krakenin yhteydestä. Sitä ennen Kraken oli varsin monitulkintainen hirviö, jonka muoto ei ollut kertomaperinteessä mitenkään vakiintunut.
Mikä ylipäätään on hirviö ja miksi, on yksi suurista kirjan herättelemistä kysymyksistä. Valaat, paholaisrauskut, ravut, mustekalat, ja erityisesti miekkavalaat on kaikki nähty osaltaan hirviöinä. Tuntemattoman pelko tuntuu leimaavan ihmisen kokemusmaailmaa hyvin vahvasti. Sen sijaan yllättäen hait on demonisoitu enimmäkseen vasta 1900-luvulla viihdeteollisuuden myötä. Kyllä joidenkin hailajien vaarallisuus ymmärrettiin jo aikoinaan, mutta meressä ajateltiin olevan niin paljon vaarallisempiakin otuksia, että siinä joukossa hait eivät tehneet suurta vaikutusta.
Kirjan lopussa käsitellään vielä fossiileja ja niiden mahdollista vaikutusta hirviötarinoihin. Aiheesta on jossakin määrin erimielisyyttä tutkijapiireissä, Latva ei kuitenkaan pidä fossiilien vaikutusta tarinoihin erityisen todennäköisenä. Muinaiset oppineet eivät nimittäin pääsääntöisesti nähneet yhteyttä fossiilien ja elävien eläinten välillä, vaan niitä pikemminkin pidettiin vain erikoisen muotoisina mineraaleina. Myös ajatus, että fossiilit saattaisivat olla muinoin eläneitä eläimiä, oli pitkään täysin mahdoton, sillä koko sukupuuton käsite keksittiin vasta muutama vuosisata sitten.
Merihirviöt : merenneidosta mustekalaan on sanalla sanoen erinomaisen mielenkiintoinen kirja ja myös visuaalisesti huikea tapaus. Kirjaa ei ole pienellä koolla pilattu; komeasti taitettu opus on täynnä toinen toisiaan kauniimpia historiallisia maalauksia, taideteoksia ja karttoja. Suosittelen ilman muuta, hieno teos!