Virpi Vairisen uusin runokokoelma Antiluuppi vie lukijan katastrofin tunnelmiin ja yhteiskunnan konkreettisten rakennuspalikoiden äärelle. Se on kiehtovaa ja monitulkintaista tekstiä.
Haastattelin Vairista sähköpostilla marraskuussa 2023.
Mikä oli Antiluupin alkusysäys? Mistä se sai alkunsa?
Edellinen runokokoelmani, Kaikki tapahtuu niin paljon (2020), käsitteli kuolemaa ja yhteiskunnallista murrosta, aiemmasta aikakaudesta luopumista. Sen loppuvaiheessa aloin kiinnostua yhä suuremmista käsitteistä ja tarinoista, jotka auttaisivat ymmärtämään sitä mitä tapahtuu.
Huomasin jossain vaiheessa työskenteleväni jo kaiken ja ei-minkään käsitteiden kanssa. Niihin kietoutui tiiviisti toisaalta tyhjyyden ajatus katastrofin edellä ja toisaalta runsaus, joka on keskeinen osa olemassaolon ja historian kokemusta nyky-yhteiskunnassa. Tästä lähti lukuisten tietokirjojen avittamana muotoutumaan ajatus Antiluuppi-kirjasta.
Miten kokoelma rakentui? Kuinka paljon ajattelet tehdessäsi yksittäisiä runoja, kuinka paljon kokoelmaa kokonaisuutena?
Alkuosa syntyi yksittäisinä runoina, jotka vähitellen löysivät paikkansa. Toinen osa, joka jakautuu neljään osaan, syntyi enemmänkin kokonaisideoista, jotka näkyvät yksittäisissä runoissa. Toki kuten aina on paljon runoja ja rivejä, jotka seilaavat pitkin kokoelmaa ja niistä aina osa putoaa pois ja osa muuntuu.
Mikä tämän kokoelman luomisessa oli helppoa, mikä vaikeaa?
Yksittäisen runojen syntyä lukuunottamatta suuri osa kokoelman luomisesta oli aika vaikeaa. Antiluuppi on kyllä ehdottomasti vaikeimmin syntynyt kirjani tähän mennessä. Toisaalta tekoaikaan osui myös korona, joten se, etten ollut valinnut liian yksinomaan henkilökohtaista aihetta, jonka parissa olisi joutunut vielä muun eristyksen ja itsen kanssa vietetyn ajan lisäksi painimaan tuntui helpottavalta.
Kirjoitat hiekasta, lasista, betonista, rakentamisesta – mikä näissä yhteiskunnan konkreettisissa pohjatason rakennuspalikoissa kiinnostaa?
Ensimmäisessä kokoelmassani yritin käsitellä aikaa, toisessa tilaa, kolmannessa tunteita, neljännessä teknologiaa ja nyt taisin olla materiaalien ja materiaalisuuden äärellä. Nämä liittyvät myös olennaisesti ihmiskunnan historiaan ja kehitykseen.
Kirjassa on abstraktimpi historiallinen ja kokemuksellinen taso, mutta sen olemassaolo edellyttää materiaalista pohjaa. Toisinaan ajattelen myös sitä, että meidän pitäisi kunnioittaa tällaisia arkipäiväisiä materiaaleja ja prosesseja enemmän, koska ne mahdollistavat meille sellaisen elämän, joka meillä on.
Nostit kokoelman osaksi kalastelu- ja huijaussähköposteja. Ovatko nämä sellaisenaan saapuneita viestejä, vai oletko muokannut niitä jotenkin? Mitä halusit niillä sanoa?
Sähköpostit muodostavat kirjassa Interregnum-nimisen osion. Interregnumin voi käsittää hallintojen väliseksi ajaksi, jossa ei ole ihan varmaa, kuka valtaa enää pitää, ketkä sitä havittelevat ja keille se päätyy. Saadessaan tällaisia viestejä ihminen ei yleensä ole varma siitä, mitä häneltä näillä halutaan ja mihin hän osallistuisi vastatessaan.
Internet on esimerkki paikasta, jossa lakien noudattamista, sikäli kun niitä on, ei kyetä valvomaan, kaikkeen ei kyetä puuttumaan ja valtaa on yllättävilläkin tahoilla. Sähköpostit ovat esimerkki hämmennyksen tilasta ja toisaalta valtiollisen, yksityisen ja järjestäytyneen kyberrikollisuuden hiukan viattomalta ja hassulta vaikuttava ilmentymä.
Viesteistä on poistettu niissä olleet niin sanotusti sensuellit valokuvat, koska niissä näkyneiden luultavasti todellisten naisten yhteyttä näihin viesteihin ei voi millään tietää. Ei myöskään olisi moraalisesti oikein jatkaa mahdollista hyväksikäytön ketjua levittämällä kuvia eteenpäin.
Nämä valikoituivat roskapostifiltterin poistamisen jälkeen mukaan, koska niiden kömpelyydessä oli huumoria, joka luultavasti katoaa lähivuosien aikana mitä paremmiksi huijaukset tulevat. Tietysti tämä on myös viittaus erääseen löydetyn runouden lajiin, roskapostirunouteen. Sähköpostit ovat myös tarkoituksella osa kokoelman yleistä monimediaista ”hälyisyyttä”, joka näkyy valokuvissa, kuvakaappauksissa ja lehtileikkeissä. Tällainen hälyisyys on niin tavanomainen kokemus tekstin äärellä olemisesta nykyään.
Kokoelman loppu haarautuu neljään osaan. Mistä tämä idea syntyi? Entä jos lukija vain lukee vaihtelevien loppujen läpi lineaarisessa järjestyksessä?
Heh, tämä onkin hauska. Rakensin lopun niin, että sen voi lukea ohjeiden mukaan, lineaarisesti tai mielivaltaisessa järjestyksessä. Todennäköisesti jos ihminen on hankkinut kirjan käsiinsä, hän ei jätä lukematta kymmeniä sivuja siitä vain koska runoilija niin ehdottaa ja siksi se on myös neliosainen kokonaisuus.
Idea syntyi siitä, että olin kirjoittanut alkuosan ja minulla oli affektiivisesti, tunnevaikutelmiltaan hyvin erilaista runoutta, jolla yritin jatkaa ensimmäisestä osasta eteenpäin. Vietin pitkiä aikoja pohtien miten katastrofia voi kirjallisuudessa lähestyä ja minkälaisia ajatuksia siitä lukijalle voi välittää eettisesti kestävällä tavalla, lietsomatta tai mitätöimättä. Tutustuin ympäristötunteiden filosofiaan ja sieltä löysin ristiriitaisuuden ajatuksen, että on tyypillistä, että ihmisellä on useita erilaisia tunteita ja mielentiloja tämänkin asian äärellä.
Ihminen ei voi aina vaikuttaa siihen, minkälainen asenne hänellä on, hetkeksi voi valita yhden, mutta pitkällä aikavälillä tulee ja menee myös paljon muita asenteita ja tunteita. Sen jälkeen vietin vielä pitkän ajan miettien, miten päästä näiden siltojen tai reittien kautta siihen kuvaan, joka minulla oli mielessäni kirjan viimeiseksi. Siinä näin kaiken aikaa mielessäni Piet Mondrianin ja Mark Rothkon maalauksia.
Toimit pitkään digitaalisen ja kokeilevan runouden Nokturno.fi-palvelun päätoimittajana. Mikä digitaalisessa runoudessa kiinnostaa? Onko jotain genren merkkiteoksia, joihin kannattaisi tutustua, jos haluaisi perehtyä aiheeseen?
Digitaalisessa runoudessa on aina kiinnostanut sen ennakkoluulottomuus ja monipuoliset mahdollisuudet. Teknologiaa kohtaan on liiankin usein passiivinen asenne, ihminen ottaa käyttäjärajapinnat, kielellisen ja visuaalisen ympäristön ja toimintamahdollisuudet helposti ylhäältä annettuina. Digitaalinen runous kyseenalaistaa usein näitä ammentaen samalla monipuolisesti esimerkiksi mediataiteen, video- ja äänitaiteen aloilta.
Kotimaisista 2010-luvun merkkiteoksista suosikkejani ovat esimerkiksi Marko Niemen Maapallo, joka etsii uusia elinkelpoisia planeettoja ihmiskunnalle. Toinen idealtaan huikea teos on lukijaansa lukeva Markku Eskelisen ja Maria Matinmikon Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää, jossa teksti muuttuu lukuprosessin myötä eikä taaksekaan jäävä teksti ole enää sama. Kolmas vinkki voisi olla Nokturnossa julkaistu Mariana Marangonin Overflowing Gardens of Decay, vuorovaikutteinen ja todella upottava visuaalinen sukellus internetin raunoihin.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Jos liput eivät olisi jo ymmärtääkseni loppuunmyytyjä, suosittelisin Akse Pettersonin Q-teatteriin käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Joitakin keskusteluja merkityksestä -näytelmää. Kuten Masi Tiitan Dilemma-näytelmässä, jonka näin muutama kuukausi tätä ennen, siinäkin ollaan merkityksen, merkityksettömyyden, tunteiden ja ruumiillisuuden äärellä ja kummassakin on keskiössä jonkinlainen odottaminen ja välitilaisuus.
Vanhemmasta musiikista voisin suositella Steve Reichin Music for 18 Musicians -teosta, sitä olen kuunnellut paljon tämänkin teoksen kirjoitusaikana.