Sodankyläläisen Uni Ojuvan toinen runokokoelma Onhan sentään linnut kuvaa kiehtovalla tavalla Keski-Lappia, käyttäen pitkää aikajännettä. Aika kuluu, maailma muuttuu ja ihmisillä on joku osansa siinä kaikessa.
Haastattelin Ojuvaa sähköpostitse heinä-elokuussa 2023.
Mistä Onhan sentään linnut sai alkunsa? Mitä halusit sillä tarkastella?
Halusin tarkastella moneen kertaan elettyä pohjoista maata. Alunperin projekti lähti liikkeelle nimellä Runolla merkitty paikka, joka oli runoa, äänimaisemaa ja sävellystä yhdistävä teos. Tämä paikkasidonnainen teos muotoutui sittemmin runokirjaksi.
Kun aloitin teoksen kirjoittamisen asuin vielä Tampereella, mutta mieleni askarteli minulle tutussa pohjoisessa tilassa: historioissa, ihmisissä, myyteissä, maisemassa, ajassa ja mentaliteeteissa. Tähän ehkä sekoittui myös kaipausta, koti-ikävää. Toisaalta uteliaisuutta, kokemusta erityisyydestä, tärkeydestä. Ajattelin erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat merkinneet minulle paljon kuten mummoani, joka oli suuri pohjoinen tarinankertoja.
Pohjoinen on monella tapaa erityinen suhteessa muuhun Suomeen, sen historiaan ja kertomuksiin. Usein pohjoinen on sivuutettu ja marginalisoitu kansallisessa historiankirjoituksessa. Keski-Lappi vielä on omanlaisensa kokonaisuus. Tämä on eräänlaista läpikulkijoiden maata, väliinputoajien, raoista vilkuttajien maata, kulttuuristen hybridien maata. Se ei ole oikein mitään, eikä paikannu kovinkaan helposti mihinkään tietynlaiseen kertomukseen, jota kansallisesssa kuvastossa Lapista hellitään. En koskaan käytä itseasiassa Lappi-sanaa. Se on minulle vieras. Puhun pohjoisesta.
Historia nähdään usein mustavalkoisesti, sillä ne menneisyyden tapahtumat tavallaan oikeuttavat olemassaolomme. Kaikki näyttäytyy siten vääjäämättömänä. Minua kiinnostaa menneisyyden lukuisat sävyt. Keski-Lapin historiassa on erityistä, että se ei paikannu Etelä-Suomesta nähtyyn Lappi-kuvaan tai romantisoituun Lappi-mytologiaan, eikä se myöskään paikannu Saamenmaan ja saamelaisten historiaan. Keskilappilainen kulttuuri on jotakin suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin välimaastossa. Hybridi, joka ei ole täysin palautettavissa lähtökulttuureihinsa. Saamenmaalla on omat erityiset historiansa, kulttuurinsa ja kielensä, jotka ovat Euroopan ainoana alkuperäiskansana ainutlaatuisia ja Suomenkin perustuslaissa tunnustettuja. Teokseni runoissa en kuvaa Saamenmaata, vaan kuvaan maata, jossa joskus asui kadonnut keminsaamen kansa.
Runoni kuvaavat kulttuurista rajamaata ja siitä versonnutta elämää. Minua kiinnosti nimenomaan rajamaiden identiteetti, historiat, vuorovaikutus ja ylirajaisuus. Ne ovat suuria maailmanhistoriaa muovanneita teemoja, jotka näkyvät täälläkin.
Mikä kokoelman koostamisessa oli helppoa, mikä vaikeaa? Miten toisen kokoelman kirjoittaminen erosi esikoiskokoelman tekemisestä?
Sain Onhan sentään linnut -runoelman kirjoittamiseen Lapin Kulttuurirahaston apurahan, mikä teki kirjoittamisesta helpompaa, sillä minulla oli mahdollisuus kirjoittaa täysipäiväisesti usean kuukauden ajan. Ensimmäistä kokoelmaa tein muun elämän ohella ja aika nopeasti. En ollut kovin tarkka. Tein mitä lystäsin. Jossain vaiheessa huomasin, että olin laittanut teokseen väärän loppuosan, mutta en antanut senkään häiritä. Uuden kokoelman runoja minulla oli enemmän aikaa hioa ja kiillottaa. En silti tätäkään tehnyt kovin kauan. Välissä käsikirjoitus toki odotti.
Toisen kirjan tekeminen oli helpompaa kuin ensimmäisen. Minulla oli jo kokemusta siitä, että olen kykenevä tekemään runokirjan. Ensimmäisen kirjan osalta kaikki oli yllätystä: en uskonut, että löytäisi kustantajaa, en uskonut, että kukaan muu kuin minä ja sukulaiseni olisivat kiinnostuneita runoistani, en uskonut, että kukaan huomaisi kirjaani. Olin vilpittömästi onnellinen, kun Kulttuurivihkot halusi kustantaa ensimmäisen runokirjani Asentopuu. En sano, että olisin vieläkään missään itsetunnon huipulla, mutta nyt tiedän, että on mahdollista, että joku haluaa kustantaa kirjojani ja myös lukea niitä! Ei lukijoiden ajatteleminen silti vaikuttanut kirjoittamiseeni. Oli yhtä tärkeää kirjoittaa vain itselleni ja sukulaisilleni.
Kirjoittaminen on kauhean helppoa ja kauhean vaikeaa yhtä aikaa. Joskus luistaa kuin unelma. Voi onnitella itseään, kaikki tuntuu loisteliaalta ja tekisi mieli hurrata omalle erinomaisuudelleen. Toisinaan taas kaikki on keskinkertaista, ponnetonta, täyttä kuraa. Täytyy jaksaa mennä sen kuran läpi. Välissä epäilen itseäni, enkä tiedä kumpi on kumpaa. Ehkei sekään ole niin selvää. Ehkä kurakin voi loistaa! Sen huomasin, että ensimmäinen kokoelma oli aika hauska, eikä lainkaan ryppyotsainen. Tässä toisessa maailma olikin aika vakava ja hauskuus kyllä ei kauheasti tästä tihkunut. En tiedä miksi muutuin vakavaksi.
Vaikeaa erityisesti tässä kokoelmassa itsessään oli järjetön aikajänne. Kaikki mahdolliset teemat, jotka näihin liittyivät. Tuntui, että käsittelen ja kannan koko maailmaa harteillani. Siitä kirosin itseäni. Kirjoitin osastoja erillään, sillä mielessäni olivat aluksi paikkaan sijoitetut ääniteokset. Oli vaikeaa saada nämä osastot yhteen. Mietin ovatko ne irrallisia. Sain kommentteja käsikirjoituksesta Tommi Parkon vetämältä runosparrausryhmältä. Se oli hieno juttu ja auttoi kokonaisuuden koostamisessa.
Kirjoittaminen on helppoa, jos siihen saa käyttää aikaa. Ensimmäistä runokokoelmaa kirjoittaessani olin erilailla vapaarouva: opiskelin, tein paria osa-aikatyötä, kirjoittelin ja suhailin menemään. Tässä välissä minusta tuli perheenäiti. Tällä hetkellä kirjoitan jotakin, kun tiskaamiselta ja ruuanlaitolta ehdin. Yleensä lauantai-aamuisin, kun tulee Pikku Kakkonen.
Piirrät runoissasi kuvaa Keski-Lapin historiasta hyvinkin pitkällä aikajänteellä: on tulivuoria ja 20000-vuotisia lumisateita, kruunua ja työväenliikettä. Miten päädyit näin laveaan ajankuvaan?
Tavallaan ympäristö itsessään vei minut näin kauas. Pohjoisen rakennettu ympäristö on hyvin nuorta ja sillä tavalla historiatonta. Lapin sodassa saksalaiset polttivat suurimman osan Lapista.
Täällä on luontevaa, että katse hakeutuu luonnonympäristöihin, luonnon muodostelmiin ja maisemaan. Kuljin Pyhä-Luoston kansallispuistossa ja minua inspiroi maailman vanhimpiin kuuluvan vuoriston jäänteet, kivissä näkyvät meren jäljet. Tuntuu kuin olisin katsonut maailman suloisen nuoruuden hetkiin. Luin myös artikkelin siitä, että Sodankylässä sijaitseva Sattasvaara on muinainen tulivuori. Tämä oli kiinnostavaa!
Pitkä aikajänne ja tavallaan mittakaavan muuttaminen tuo ainakin minulle lohdullisuutta. Kaikki on niin pientä: ihmisen elo vasten iäistä kivirakkaa. Toki lavea aikajänne tehdessä myös ärsytti ja tuntui suuruudenhullulta. Mietin, että en enää halua tehdä tällaisia maailmanselityksiä.
Millaista taustatyötä ja tutkimusta tämän runokokoelman taustalla on? Oletko varta vasten tutkinut asioita, vai onko ymmärrys kokoelman aiheista kertynyt vaivihkaa?
Olen valmistunut Tampereen yliopistosta historiatiede pääaineenani. Olin erikoistunut modernin yhteiskunnan syntyyn, kansakunnan ja kansalaisyhteiskunnan teemoihin. Teoksen työväentalo-osio osuu teemallisesti ja ajallisestikin eniten oman osaamiseni ytimeen. Tein historiallissosiologisen tutkielmani käsitellen metsäteollisuuden kehitystä, ammatillista järjestäytymistä ja sisällissodan tapahtumia Pohjois-Suomessa.
Vanhempaan historiaan perehdyin yksinkertaisesti lukemalla lähdekirjallisuutta. En ole mikään aiheen spesialisti, mutta koulutukseni kautta olen tottunut etsimään tietoa ja itse asiassa etsin lähteitä ja lähdekirjallisuutta mielelläni. Vanhin lähdeteos oli Johannes Schefferuksen Lapponia vuodelta 1674 (toki luin Tuomo Itkosen suomennoksen vuodelta 1963). Tässä teoksessa julkaistiin Olaus Sirman keminsaamen kielellä kirjoittamat runot, jotka ovat ainoita tästä kadonneesta kielestä säilyneitä säkeitä. Teoksessani on kolme runoa Olaus Sirmalle.
Toki on paljon asioita ja tietoa, joka vain on kertynyt. Historioitsija Jorma Kalela on puhunut historiasta, joka tarttuu vaatteisiin. Ymmärrän sen siten, että nämä asiat tarttuivat mukaani elämällä tämän elämän, tässä ajassa ja paikassa.
Olet takakansitekstin mukaan kiinnostunut muistitietohistoriasta ja joukkoliikkeistä. Tulisiko mieleen jotain näistä aiheista, mikä olisi tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen?
Muistitietohistoria on kiehtova historian ala ja metodologia. Lyhyesti se tarkoittaa sitä, että se mitä ihmiset ajattelevat menneisyydestä on tärkeää. Se mitä ihmiset kuvittelevat tapahtuneen on itseasiassa jopa tärkeämpää kuin faktiset tapahtumat. Muistitietohistoriassa subjektiivisuus on arvo. Muistitietohistoria tunnustaa sen, että muisteluhetki on osa muistoa ja muistelus on muuttuva kokonaisuus, jossa on läsnä mennyt, tämä hetki ja odotukset tulevasta. Muistitietohistoria kertoo siitä, keitä toivoimme olevamme, keiksi halusimme tulla. Myös hiljaisuus ja vaikeneminen on tärkeää muistitietohistoriassa.
Muistitietohistorian kehittäjä on Alessandro Portelli. Teoksessaan Käsky on täytetty : historia, muisti ja verilöyly Roomassa 1944 (Faros 2012) Portelli avaa myös muistitietohistorian metodologiaa.
Olin lapsesta asti historianörtti ja minun teki syvän vaikutuksen Dee Brownin klassikko Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Otava 1973). Teoksessa on hyödynnetty muistitietoa aineistona. Teoksessa myös äänen saavat julkisen muiston kentältä sivuutetut alkuperäiskansat, mikä oli eräs uuden sosiaalihistorian esiinnostamista näkökulmista.
Minun lähtemättömän vaikutuksen tehnyt klassikko on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Teos johdatti minut historiantutkimuksen pariin. Kirjailija Linna teki sen mihin historiantutkijat eivät pystyneet: käsitteli Suomen sisällissotaa esittäen kaikki sodan osapuolet ihmisinä, joilla oli aatteita, toiveita ja pyrkimyksiä. Linna kirjoitti esiin sen, mikä oli elänyt ihmisten muistoissa vuodesta 1918.
Jos haluaa perehtyä joukkoliikkeiden syntyyn, aikaan, joka politisoi koko suomalaisen yhteiskunnan, kannattaa lukea suurlakkoa 1905 käsitteleviä teoksia. Esimerkiksi Pertti Haapalan Kansa kaikkivaltias (Teos 2008).
Muistitietoaineistoja vaikuttavien teostensa lähteinä on käyttänyt nobelisti Svetlana Aleksejevits. Hänen teoksensa ovat muuttaneet minua ihmisenä. Ne teokset särkevät kammottavuudessaan sydämen, mutta ovat silti syvän inhimillisiä. Suosittelen vain, jos on valmis järkyttymään ja muuttumaan. Dokumenttiromaaneissaan hän myös esipuheissaan ja jälkikirjoituksissaan avaa muistitieton problematiikkaa: kuka omistaa muistonsa, muisteluksensa? Mikä on muiston pysyvyys?
Joko tiedät, mistä seuraavaksi kirjoitat?
Olen kirjoittanut ensimmäisen kierroksen seuraavasta runokokoelmastani. Lastenkirja on myös suunnitteilla. Välissä toivon löytäisinkö aikaa jatko-opiskeluun ja väitöskirjatyöhön.
Aina on virityksissä jotakin!
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Haluan suositella vierailemaan pohjoisissa kulttuuritapahtumissa ja museoissa! Kittilän taiteilijakotimuseot Särestöniemi ja Palsa-museo ovat unohtumattomia! Inarin Saamelaismuseo Siidan uusi perusnäyttely teki vaikutuksen. Erityisesti videoteos saamelaisten elämästä tänäpäivänä on hieno. Kotikunnassani Sodankylässä järjestetään kesäisin omintakeisia festareita Pieni runofestivaali, Kieringin taide- ja teatterikesä ja tietysti legendaarinen Sodankylän elokuvajuhlat! Tervetuloa vierailemaan!
Kesällä olen lukenut paljon Liv Strömquistin sarjakuva-albumeita. Rakastan hänen hillitöntä, viiltävää huumoriaan ja yhteiskuntakritiikkiään! Suosittelen kaikille ajankohtaista sarjakuvaa Nousu & tuho (Sammakko 2017), joka kertoo maailmanlaajuisesta ongelmasta nimeltä äärimmäinen rikkaus.