Sillanpääläismaisemissa ja -tunnelmissa liikkuva Naarasperho on turkulaisen Tomi Norhan esikoisromaani. Kolme aikuista naimatonta siskoa viettää leppoisia kesäisiä huvilapäiviä, nuorimmaisella Ellillä ei kuitenkaan ole kaikki kohdallaan, vaan Marian ja Lempin mielestä häntä riivaa Paha.
Haastattelu on tehty syyskuussa 2024.
Kerro itsestäsi olennaiset faktat ja miksei fiktiosikin.
Olen 55-vuotias turkulainen musiikinopettaja ja musiikkikriitikko. Joskus kauan sitten soitin työkseni rokkibändissä, ja se elämänalue tuli nähtyä läpikotaisin. Opettanut olen 26 vuotta, musiikkikritiikkejä olen kirjoittanut Turun Sanomiin melkein 30 vuotta.
Musiikki oli nuoruuteni intohimo ja sisältö, kasvoin kitara kädessä. Kun musiikista sitten tuli työ, piti keksiä uusi harrastus. Kirjoittamisesta kasvoi viitisentoista vuotta sitten sellainen. Kirjoittaminen on kivaa, ja lisäksi se on erinomaista vastapainoa musiikinopettajan meluisalle ja sosiaaliselle työlle: saa olla yksin hiljaisuudessa ja pyöritellä sanoja. Mikä voisi olla sen mukavampaa? No ehkä porrasjuoksu tai lumisessa metsässä hiihtäminen, mutta ei niistä elämänsisällöksi asti ole.
Kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji, sillä yksi ja sama teos voi olla sekä taiteellisesti korkeatasoinen että helppolukuinen. Elokuvassa ja teatterissa sama ilmiö voi toteutua, mutta niitä ei voi tehdä yksinään. Musiikki häviää kirjallisuudelle tässä asiassa: taide ja viihde eivät koskaan voi kohdata samassa teoksessa.
Uusperheeseeni kuuluu vaimon lisäksi kolme omaa ja kolme vaimon lasta, kaikki jo täysi-ikäisiä. Luemme vaimon kanssa molemmat paljon, ja tykkäämme käydä teatterissa. Teatterissa minua kiehtoo se, että en osaisi tehdä sitä. Parhaissa taide-elämyksissä kun on aina mysteerin tuntu, sellainen, että ei ymmärrä kaikkea eikä itse osaisi tehdä sitä.
Kerro Naarasperhosesta samoin.
En halua kirjoittaa muodikasta tekstiä, siksi sota-aiheet tai autofiktio eivät ole minua varten. Jotain muuta piti siis keksiä.
Naarasperhon miljöö on todellinen. Hämeenkyrössä on kesäpaikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kesiä. Hahmot ja tarina ovat fiktiivisiä, mutta minulle kirjassa tärkeintä on kieli. Halusin haastaa itseni: osaisinko kirjoittaa vanhan näköistä tekstiä, verkkaiseen, sillanpääläiseen tyyliin? Yhden virkkeen? Yhden kappaleen? Kokonaisen romaanin? Mielestäni onnistuin aika hyvin.
Halusin esittää kirjalla kysymyksen: saako tällaista kirjoittaa 2020-luvulla? Kukaan ei ole ainakaan tullut sanomaan ettei saisi. Naarasperhossa on avoin kytkös Sillanpäähän, mutta se ei ole pastissi – vaikka väittää olevansa. Oikeasti 1950-luvulla ei olisi voinut kirjoittaa tällaista kirjaa, itsestään ja rakenteestaan tietoista. Ehkä Naarasperho on postmodernia kirjallisuutta.
Suhtautumisesi kirja-arvosteluihin. Teethän niitä itsekin Kirjallisia-blogissasi pariskuntana TnT.
Luen paljon kirja-arvosteluja, sekä lehdistä, blogeista että Instagramista. Kuten arvata saattaa, minua kiinnostavat kirjat, joiden kieli on jollain lailla rikasta tai omaperäistä, etsin sellaisia teoksia lukiessani arvosteluja. Luen eniten suomalaista kirjallisuutta, koska jos minä en lue, kuka lukee? Suomen kieli on äärimmäisen tärkeä asia. Enkä sitä paitsi ole löytänyt yhtään ulkomaista kirjaa, jonka kieli sykähdyttäisi samalla tavalla kuin vaikka Katja Ketun, Tommi Kinnusen tai Mikko Rimmisen kieli voi sykähdyttää.
On tärkeää, että arvosteluja julkaistaan monenlaisilla alustoilla, niin kuin esimerkiksi juuri täällä Kirjavinkeissä. Moniäänisyys on terveen ympäristön merkki.
Vastaiskun vuoro. Herkullinen tilaisuus nyt Sinulla: ruodipa arvostelijan eli minun arvostelujani, täällä Kirjavinkeissä ja blogissani, kirjastasi. Mitä näin, mitä en?
Tykkään Hikatusta-blogisi kielestä. Se ei ole helppolukuisinta, mutta kutsuu pysähtelemään luokseen ja viettelee jatkamaan. Vaikka se on aivan erilaista kuin Naarasperhon kieli, perusajatus on sama: hypätä johonkin arkikielen ulkopuolelle.
Kirjavinkkien arvostelu on kieleltään ”asiallisempi” ja sellaisena helppolukuisempi. Kumpaakin kieltä tarvitaan, erilaisia lukijoita varten.
Sisällöllisesti olet oivaltanut olennaisen, sen, mitä olen pyrkinyt kuvaamaan. Tunnelman, hitaan tempon, kielen. Ihan jokaiselle sellainen teksti ei sovi, mutta tunsin, että ymmärrät mitä ajan takaa.
Itse hätkähdin ensimmäisen kerran kunnolla F. E. Sillanpään allekirjoittamaa kirjettä, jossa kutsuu itsensä kylään sisarusten syntymäpäiväjuhliin. Vaikuttava. Uskaliasta. Ajattelin jotta tohtiipa Norha väärentää – vai onko sittenkin takana faktaa. Mistä moinen idea lennähti, kirje-esikuvia?
Nobelistin vierailu kirjassa perustuu siihen tosiasiaan, että tuolla sukumme kesähuvilalla on vieraskirja, jossa on Sillanpään allekirjoitus. Hän on siis oikeasti vieraillut siellä, onhan Saavutus-huvilansa saman veden rannalla. Miksi hän siellä vieraili, sitä en tiedä.
Osa Sillanpään kirjeeseen laittamistani lauseista on hänen omiaan. Luin Naarasperhoa kirjoittaessani paljon erilaisia Sillanpään tekstejä, ja napsin lauseen tai sanan sieltä, toisen tuolta, ja koostin niistä tuon kirjeen. Sillanpään lisäksi hain inspiraatiota Naarasperhon kieleen erilaisista klassikkorunoista, ja antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino ja Anna Ahmatova. Ehkä vähän myös Lassi Nummi.
Marjatta Mentula omassa blogissaan kiitteli kirjaasi valoisuudesta, mutta ihmetteli rinnalle ilmestyvää toista tarinaa: ”Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä. Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton.” Perustelepas.
Tuo toinen tarina pohjustaa loppuratkaisua. Kirjoitin kirjasta monta versiota. Toiseksi viimeisessä versiossa tuota tarinaa ei ollut, ja loppuratkaisu tuntui liian irralliselta. Siksi sommittelin toisen, lyhyen tarinan pääjuonen sekaan.
Toinenkin syy minulla on: koska olen musiikki-ihminen, lienee luontevaa, että musiikki on jollain tavalla mukana kirjassa. Olen lukenut paljon kotimaisia kirjoja, joissa on virheitä musiikkia käsittelevissä kohdissa. Juha Itkonen on ainoa suomalainen kirjailija, jonka kirjoissa musiikkiin liittyvät yksityiskohdat ovat aina oikein.
Loppuratkaisu on satumainen, toiveikas. Vilja-Tuulia Huotarisen tuoreessa runossa sanotaan näin: ”Olla lapsellinen / rakastaa satuja. Ilman mielikuvitusta ei pärjäile.”
Nythän olet vasta kirjailijatien alkutaipaleella. Tulevaisuuden kirjasuunnitelmiasi, toisellasi pääset sitten kilpailemaan Toisinkoisesta.
Pöytälaatikossani on monta käsikirjoitusta, ja yksi on taas työn alla. Ensisijaisesti kirjoitan, koska se on kivaa ja paras tapa päästä flow-tilaan, mutta toki haaveissa on julkaista lisää. Jos kaikki menee oikein hyvin, eräänä päivänä saattaa olla olemassa Toivo-trilogia: kolme erilaista Toivoa, kolme erilaista näkökulmaa toivoon tai toivottomuuteen.
Kolme kirjaa, jotka eivät lähde mielestäsi kulumallakaan?
Saako sanoa neljä?
Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus. Tämä on uudehkoista kirjoista paras, nimenomaan kielellisen rikkauden takia. Liki jokaisessa lauseessa on aforisminomaista oivallusta, ja kertojan ääni valtavan kiehtova.
Tommi Kinnusen kanssa olen ollut samassa työpaikassa jo yli kaksikymmentä vuotta, ja ihailen hänen kieltään ja kerrontaansa. Niissä on jotain ihmeellisen tenhoavaa kirkkautta. Kaarnan rakenteesta tykkään erityisesti, mutta yhtä lailla voisin nimetä minkä tahansa muun kirjan hänen tuotannostaan.
Jari Tervon Minun sukuni tarina. Luin Tervon hauskat romaanit aina heti niiden ilmestyttyä, ja tässä on kielellisen tenhon lisäksi hieno juoni. Kun Tervo lakkasi kirjoittamasta hauskoja romaaneja, lakkasin lukemasta hänen kirjojaan. Yritin kyllä mutta en pystynyt.
Joyce Carol Oatesin Putous. Tämän luin kauan sitten, joten en muista juonesta enää oikein mitään. Mutta muistan sen, että käytin lukiessani Google Mapsia (vai oliko se Google Earth?) ensimmäisiä kertoja, ja pääsin kartan avulla aivan uudella tavalla romaaniin sisälle.