Tiina Männistö-Funk on akatemiatutkija ja tekniikan historian dosentti, joka vuosina 2021–2024 johtaa tutkimushanketta Keiden kaupunki – Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden pyrkimykset kaupunkiympäristöissä ennen ja nyt. Tiitu Takalo puolestaan on Suomen menestyneimpiä sarjakuvataiteilijoita, joka työskentelee myös sarjakuvakäsikirjoittajana, kuvittajana ja pienkustantajana.
Haastattelin parivaljakkoa heidän teoksestaan Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa, joka kertoo kaupunkisuunnittelun murroksesta ja kuinka se on vaikuttanut pyöräilyn mahdollisuuksiin sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla.
Akateemista tutkimusta harvemmin nähdään sarjakuvamuodossa. Mistä syntyi päätös, että juuri sarjakuva olisi paras tapa tuoda tätä tietoa esiin?
Tiina: Olen aina ollut suuri sarjakuvien ystävä. Sarjakuvassa kuvat ja teksti toimivat yhdessä tavalla, joka antaa ainutlaatuisia mahdollisuuksia kertoa asioita sekä havainnollisesti että sykähdyttävästi. Kun Sisaret 1918 -kirja ilmestyi, olin todella vaikuttunut siitä ja innostuin ajatuksesta tehdä yhteistyötä sarjakuvataiteilijan kanssa.
Tiitu: Sarjakuva on mielestäni todella hyvä tapa tuoda lähes mitä tahansa tietoa esille. Itse asiassa en kyllä keksi juuri mitään, minkä käsittelyyn sarjakuva ei sovi. Vaikeampaa se on musiikin ja liikkuvan kuvan kuvaamisessa, mutta jos siitä saa kirjoitettua analyysiä pelkällä tekstilläkin, siitä pystyy piirtämään myös sarjakuvaa.
Entä miten te löysitte toisenne, miten yhteistyö alkoi?
Tiina: Tiitu on sarjakuvataitelijana ollut jo pitkään suuri suosikkini, joten päätin rohkeasti lähestyä häntä, vaikka epäilinkin ettei hänellä olisi aikaa tarttua tähän hankkeeseen. Kerroin Tiitulle, että ajattelin hakea Koneen Säätiöltä hanketta, joka yhdistäisi tiedettä ja taidetta. Kävi erinomainen tuuri, sillä Tiitulla sattui olemaan juuri sopiva vaihe lähteä mukaan ja hän innostui tutkimusteemoistani. Toisen kerran kävi erinomainen tuuri, kun Koneen Säätiö sitten tosiaan myönsi hankkeelle rahoituksen.
Sarjakuvassa kuuluu vahvasti teidän kummankin ääni, mutta miten kokonaisuuden koostaminen oikein sujui, eli miten jaoitte vastuun sarjakuvan käsikirjoituksen kanssa?
Tiina: Historialliset osuudet perustuvat minun tutkimusteksteihini. Tiitu muokkasi käsikirjoitusta niiden pohjalta ja kirjoitti omiin kokemuksiinsa perustuvat osuudet. Kirjan lopussa esiintyvää unelmien pyöräilykaupunkia visioimme yhdessä kirjoittaen. Olimme myös koko ajan yhteyksissä Tiitun piirtäessä teosta ja teimme tarpeen mukaan tarkennuksia tai muutoksia.
Tiitu: Sarjakuvan historiaosuudet perustuvat aivan suoraan Tiinan tutkimukseen. Minä jaoin sen ruutuihin ja usein jouduin vähän lyhentämään tekstiä. Teos on kuitenkin paljon enemmän kuin jos olisin vain lainannut Tiinan tutkimuksen kirjastosta ja ammentanut siitä faktoja sarjakuvaan. Hyvä kirjasta olisi niinkin tullut, sillä Tiinan teksti on niin innostavaa ja mielenkiintoista, mutta sarjakuvassa olisi ollut enemmän virheitä enkä olisi osannut laittaa viitteitä oikein.
Teimme paljon yhteistyötä vielä piirustusvaiheessakin. Tiina kärsivällisesti vastaili loputtomiin kysymyksiini ja selitti asioita. Jokaisella sarjakuvapiirtäjällä olisi hyvä olla aina oma historian tutkija tai muu asiantuntija, jolta kysyä neuvoa. Myös omaelämäkerrallisten osuuksien käsikirjoituksia lähettelin joskus luettavaksi. Viimeinen luku syntyi niin, että pompottelimme haaveitamme utopiakaupungista sähköpostilla. Siitä oli melko helppo muokata dialogi.
Tiitu, sinulla on todella pitkä kokemus sarjakuvien parissa joten väistämättä tulee mieleen kysymys, minkälaiset asiat aiheuttavat sinulle luomisprosessissa harmaita hiuksia, jos enää mitkään?
Olen aika tarkka ja haluaisin, että kaikki on sarjakuvissani oikein piirretty tai niin oikein kun vaan mahdollista. Polkimilla-teoksessa ikävintä oli autojen piirtäminen. Ja niitä piti piirtää paljon. En tunne autoja enkä ole kovin kiinnostunut niistä. Lainasin kirjastosta hakuteoksia eri vuosikymmenien autoista, sillä minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä miltä näyttää vaikka 1960-luvun auto ja verkon kuvahaku tuottaa esimerkiksi 1950-luvun autoista kuvia enimmäkseen amerikanraudoista, joita ei ilmeisesti Suomessa tuolloin juurikaan ollut. Eniten harmaita hiuksia kuitenkin aiheuttaa yleensä, jos mitään referenssikuvia piirrettävästä kohteesta ei löydy arkistoista, kirjaston kirjoista tai edes verkon kuvahaulla.
Sarjakuvaa lukiessani aloin pohtimaan miten autokeskeistä kaupunkisuunnittelua on pyritty ratkaisemaan mm. kompaktikaupunkiajattelulla, mutta joskus ristiriitaisin tuloksin. Itselleni tulee mieleen Merihaka ja Pasila, mutta mitä tällaisista ratkaisuista voidaan oppia, ja ovatko nämä kaupunginosat ansainneet huonon maineensa?
Tiina: Merihaka ja Pasila ovat mielenkiintoisia esimerkkejä suunnittelusta, jossa autoliikenne pyrittiin erottamaan täysin asumisesta ja jalankulkijoista. Pyöräilyä ei niissä juuri otettu huomioon. Tällaisessa suunnittelussa on etunsa, koska kodin välitön ympäristö on rauhoitettu autoilta. Haittana on se, että alue on vain saareke massiivisen autoiluinfrastruktuurin keskellä, samalla tavoin kuin yksittäiset kävelykadut. Huomio pitäisi kiinnittää koko ympäristöön ja yhtenäisiin, miellyttäviin kulkureitteihin.
Tiitu: En oikeastaan tunne kumpaakaan paikka enkä ole koskaan pyöräillyt kummassakaan. En osaa kyllä vastata. Mutta Hervannassa kasvaneena sanoisin, ettei mikään kaupunginosa koskaan ansaitse huonoa mainettaan. Kaupunginosissa on aina monia puolia, hyviä ja huonoja. Ja sama asia voi jonkun mielestä olla kaupunginosan huono puoli, toiselle se on parasta siellä. Yhden utopia on toisen dystopia.
Julkisessa keskustelussa tosiaan usein demonisoidaan lähiöitä ja miten kurjaa niissä oletetaan olevan. Käsittääkseni tutkumustenkin mukaan tämä keskiluokkainen ennakkoluulo on kuitenkin usein perusteeton olettamus, ja lähiöiden asukkaat ovat eloonsa useinmiten ihan tyytyväisiä. Miltä lähiöt vaikuttavat liikkennesuunnittelun ja pyöräilyn kannalta, onko niissä paljon hyviä ratkaisua vai sittenkin enemmän huonoja?
Tiina: Lähiökritiikkiä on ollut yhtä kauan kuin lähiöitäkin, mutta samalla asukkaat ovat myös viihtyneet lähiöissä ja arvostaneet esimerkiksi niiden vehreyttä ja rauhallisuutta. Lähiöt on usein suunniteltu niin, että niiden sisällä on helppoa liikkua jalan ja pyörällä. Sen sijaan ongelmana ovat usein liikenneyhteydet lähiön ulkopuolelle. Kaikkia asuinalueita suunniteltaessa pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että niistä pääsee liikkumaan sujuvasti keskustaan ja vaikkapa toisiin lähiöihin ilman omaa autoa. Näin voidaan torjua myös asuinalueiden sosioekonomista eriytymistä ja eristymistä.
Tiitu: Itselläni on kokemusta eniten Hervannasta, jossa polkupyöräily on otettu jo rakennusvaiheessa hyvin huomioon ja reittejä ja väyliä on entisestään parannettu vuosikymmenien kuluessa. Polkimilla-sarjakuvassakin kuvaan lapsuudenkokemuksiani pyöräilijänä Hervannassa. Ongelmia syntyy vasta kun lähiöstä halutaan pyöräillä muualle. Etäisyydet kasvavat ja moottoriliikenne pauhaa nopeilla väylillä. Toisin kuin 1980-luvun alussa, nykyään Hervannasta pääsee keskustaan koko matkan pyöräteitä. Hervannan sijaintia melko kaukana keskustasta se ei toki muuta.
Eräs asia on ihmetyttänyt kaupunkikehityksessä itseäni, nimittäin nykyinen ostoskeskusbuumi, joka edesauttaa autoilua ja näivettää keskustoja. Yhdysvalloissahan ostoskeskukset ovat jo oikeastaan menneet muodista, mutta meillä vauhti on vain kiihtynyt. Mistä Tiina luulet tämän kehityksen johtuvan?
Tiina: Suomessa on jo pitkään annettu suurille kaupan alan toimijoille paljon valtaa muokata kaupunkitilaa. Yksi merkittävä käännekohta oli niin sanottujen automarkettien perustamisen salliminen 1970-luvun alusta lähtien. Haluan jatkossa tutkia lisää juuri tätä ilmiötä, sillä sen vaikutukset suomalaisten elinympäristöihin ja myös elintapoihin ovat olleet massiiviset. Nähdäkseni keskustojen kaupallisen vetovoiman paljon puhuttu väheneminen on suoraa seurausta tästä kehityksestä, mutta varsinaiseen juurisyyhyn ei ole haluttu puuttua.
Kaupunkisuunnittelu vaikuttaa suuresti ihan kaikkien elämään mutta sarjakuvassa tulee nopeasti ilmi miten näkymätöntä tällainen vallankäyttö voi olla tavallisen ihmisen näkökulmasta. Minkälaisena näet nykytilanteen, käydäänkö tästä aiheesta nykyään enemmän julkista keskustelua kuin aikaisemmin ja millä tavalla haluaisit ravistella tilannetta?
Tiina: Asioista keskustellaan kyllä, mutta kaupunkilaiset eivät luullakseni koe voivansa kovin paljon vaikuttaa siihen, millaiseen suuntaan kaupunkiympäristö kehittyy, esimerkiksi millaisille rakennushankkeille kaupunki antaa tilaa. Tähän tarvittaisiin muutos. Kaupunkitilaa ja -liikennettä pitäisi myös tarkastella laajemmin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon näkökulmista, silloin kun päätöksiä valmistellaan ja tehdään.
Tiitu: Minä en osaa ravistella ketään mitenkään muuten kuin tekemällä omaa työtäni eli piirtämällä sarjakuvia sekä pyöräilemällä. Uskon, että kaupungit rakentavat parempia pyöräilyväyliä mitä enemmän pyöräilijöitä on. Ja mitä toimivampia pyöräilyväylät ja -reitit ovat, sitä enemmän on pyöräilijöitä.
Toisaalta, ovatko jotkin maat tai kaupungit onnistuneet toteuttamaan kaupunkisuunnittelun pyöräilyn ja julkisen liikenteen kannalta erityisen hyvin ja mitä voimme heiltä oppia?
Tiina: Katseet suunnataan tässä asiassa usein Alankomaihin, eikä suotta. Historiallisesti on mielenkiintoista, että siellä autoistumisen haittapuolia saatiin suitsittua erityisesti siksi, että pyöräilyllä ja pyöräilijöiden etujärjestöillä oli vanhastaan vahva asema ja poliittista sananvaltaa. 1970-luvulla siellä syntyi myös laaja kansanliike, joka vaati turvallisia pyöräilyreittejä lapsille ja saavutti paljon. Suomessa Oulu on hyvä esimerkki siitä, miten suunnittelulla ja hyvällä ylläpidolla voidaan tukea pyöräilyn säilymistä luontevana osana kaupunkilaisten elämää.
Tiitu: Itselläni on pitkäaikaisempaa pyöräilykokemusta vain Berliinistä ja kotimaasta. Isoin ero on se, että Suomessa kaupunkikeskustoissa polkupyöräilyä yritetään usein mahduttaa jalkakäytävän yhteyteen, Berliinissä pyörä on selkeästi kulkuneuvo ja pyöräkaista usein ajotien reunassa. Mielestäni ei pitäisi viedä tilaa jalankululta vaan pyörä kuuluu ajotielle, kuten kaikki muutkin kulkuneuvot. Eli siinä mielessä pidän Saksan mallia parempana. Jalankulkukin on turvallisempaa jos jalkakäytävällä liikkuvat vain kävelijät, lastenvaunut, koirat ja pyörätuolit.
Tiedätkö jo mikä tulee olemaan seuraava projektisi?
Tiina: Jatkan liikenteen historian tutkimista akatemiatutkijan hankkeessani Kevyt enemmistö. Perehdyn esimerkiksi liikenneaktivismin ja erilaisten liikenneympäristöjen historiaan, muiden muassa parkkipaikkojen ja aiemmin mainitsemieni automarkettien.
Tiitu: Kaikenlaista vähän pienempää on viitteillä mutta niistä en pysty paljoa vielä puhumaan, sillä ne ovat enimmäkseen yksittäisinä lauseina ja piirroksina luonnoskirjan sivuilla.
Onko jotain mitä haluaisit suositella Kirjavinkkien lukijoille?
Tiina: Voisin suositella hankkeemme toimittamaa Historiallisen Aikakauskirjan uusinta numeroa (4/2023), joka on kaupunkeihin ja oikeudenmukaisuuteen keskittyvä teemanumero ja johon Tiitu on piirtänyt kannen. Siinä on monia kiehtovia tutkimusartikkeleita, muun muassa kaksi artikkelia tuosta aiemmin mainitusta lähiökritiikistä. Historiallinen Aikakauskirja on tarkoitettu kaikille historiasta kiinnostuneille, ei vain alan ammattilaisille.
Tiitu: Tiinan ehdotus oli hyvä.