Terhi Tarkiainen tuotanto on aikaisemmin koostunut kahdesta kirjasta: ensin tuli hilpeästi vampyyriviihdettä uudelle mutkalle vääntänyt Pure mua ja sitten 1700-luvun apteekkarista riettaan viihdyttävästi kertonut Kitty, eli kuinka mies tuhotaan.
Keväällä 2022 ilmestyi Kittyn jatko-osa Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Se on itsenäinen teos ja kertoo kartanonrouvasta, jolla on vaikeuksia perillisen tuottamisessa. Kirja on sekä hauska että ajatuksia herättävä. Haastattelin Terhi Tarkiaista sähköpostilla kesäkuussa 2022.
Mikä oli se tarina, jonka halusit tällä kirjalla kertoa? Mistä Emilyn tarina sai alkunsa? Ainakin lapsettomuus, etenkin näissä puitteissa joissa perillisen tuottaminen on naisen tärkein tehtävä, on kirjassa huomattava teema.
Oikeastaan ensin halusin kirjoittaa sähköstä. Olin lukenut paljon aikakauden lääketieteellisiä tekstejä ja lehtijuttuja, joissa sähkö tuli jatkuvasti vastaan uutena ja ihmeellisenä hoitomuotona. Siihen latautui huikeita odotuksia ja kuka tahansa saattoi havaita sen vaikutukset: sähkö sai hiukset nousemaan pystyyn, sydämen sykkimään ja miellyttävän lämmön leviämään kehoon. Useimmat sähköhoidot olivat jopa melko kivuttomia ja siksi varmasti houkuttavia – ainakin verrattuna tuohon aikaan yleisten ulostus- ja oksennuslääkkeiden aiheuttamaan epämukavuuteen.
Sähkökylpyjä käytettiin moniin vaivoihin, ja aivan sattumalta tulin lukeneeksi sähkön käyttämisestä myös lapsettomuuden hoitoon. Olen itse käynyt läpi hedelmällisyyshoitojen koko kirjon ja tiedän täsmälleen, miten raskasta se on paitsi fyysisesti myös henkisesti. En kuitenkaan halunnut Emilystä synkkää kirjaa, joten tarkensin näkökulman naiseuteen: onko sitä oikeasti nainen, jos ei kykene tekemään sitä ainoaa asiaa, jota naiselta odotetaan? Tämä on asia, jonka kanssa itse painin paljonkin, enkä taida olla vieläkään sitä täysin ratkaissut.
Miksi juuri 1700-luku? Mikä tässä aikakaudessa kiehtoo niin paljon, että olet nyt kirjoittanut kaksi tähän aikakauteen sijoittuvaa kirjaa ja tehnyt gradusikin 1700-luvun englantilaisesta kulttuurista? Olihan tämä tietysti monella tavalla aika sekopäinen aikakausi; jos joku aika voi tuottaa Tristram Shandyn kaltaista kirjallisuutta, niin onhan siinä jotain oltava…
Oi, rakastan Tristram Shandya! Ja olet oikeassa, 1700-luku – jonka pitäisi virallisesti olla järjen ja valistuksen aikakausi – oli oikeasti aika seko. Ihanan seko!
Alkujaan viehätyin ennen kaikkea tieteen historiasta, jolle tuo vuosisata oli aikamoista nousukiitoa. Meidän tuntemamme isot keksinnöt ajoittuvat pitkälti vasta 1800-luvulle, mutta niiden takana olevat havainnot ja löydöt ovat puhdasta 1700-lukua.
Jos aikakaudella ylipäätään voi olla yleisilmettä, valistuksen vuosisataa voi mielestäni pitää uteliaisuuden aikana. Nämä näpertelevät herrasmiestutkijat kokeilivat kaikkea, uskalsivat aivan mitä vain, koska he halusivat tietää: mitä tapahtuu, jos sekoitan näitä kahta liuosta keskenään, tai mitä jos johdan sähköä kuolleeseen sammakkoon (valitettavasti myös moneen elävään eläimeen), tai miten paljon ihminen kuluttaa nauttimastaan ravinnosta (kyllä, tämä edellyttää kaikkien eritteiden keräämisen ja punnitsemisen).
He tahtoivat tietää ja aidosti myös uskoivat, että kaikki on mahdollista saada selville käyttämällä järkeä ja empiirisiä kokeita. Siinä on jotain sellaista lapsenomaista kaikkivoipaisuutta, joka sekä viehättää että pelottaa minua.
Koska tiedettä sellaisena kuin me sen tunnemme ei vielä ollut ja kaikki tieto oli periaatteessa kenen tahansa ulottuvilla, nämä herrasmiehet saattoivat paitsi tutkia luonnonilmiöitä myös lääkitä itseään ja perhettään. Tässä on helppo nähdä yhteys nykypäivän some-tohtoreihin, jotka jakelevat surutta lääketieteellisiä neuvoja puhtaasti oman kokemuksensa pohjalta.
Kun olen itse toiminut päivätyökseni jo toistakymmentä vuotta tieteen luotettavuuden ja tutkitun tiedon edistämisen parissa, olen kokenut tärkeäksi kirjoittaa ajasta, jolloin ei vielä ollut selvää jakoa lääketieteen ja vaihtoehtoishoitojen välillä. Viihtymisen lisäksi toivon lukijan myös pysähtyvän miettimään omia asenteitaan ja uskomuksiaan. Minäkään en lopulta tullut raskaaksi puristelemalla kristalleja tai juomalla greippimehua, vaan lapsestani saan kiittää yksinomaan länsimaista lääketiedettä.
Minkä verran olet tutustunut aikakauden kirjallisuuteen? Onko 1700-luvun kirjallisuudessa Tristram Shandyn lisäksi muita helmiä, joihin nykylukijoiden kannattaisi perehtyä?
Olen lukenut melko laajasti 1700-luvun englantilaisia romaaneja, mutta tunnen huonommin muiden maiden kirjallisuutta. Pidän eniten satiirikoista, Laurence Sternen lisäksi esimerkiksi Tobias Smollettista ja Henry Fieldingistä. Heidän kirjoissaan on paitsi huumoria myös juuri sellaisia hitusen fantastisia juonenkäänteitä, jotka saavat ainakin minut hyvälle tuulelle. Sternen absurdissa tyylissä on jotain äärettömän modernia ja Smollettin satiiri tuntuu ajankohtaiselta vielä nykyäänkin. Toisaalta mikä voisi olla sen saippuaoopperaisen viihdyttävämpää kuin paljastaa väärä henkilöllisyys juuri mehukkaimmalla hetkellä, kuten Fieldingillä on tapana.
Myös ranskalaisten libertiinien romaanit ovat kaikessa riettaudessaan sangen viehättäviä. Englantilaisista tunnetuimpia lienee John Clelandin Fanny Hill (1748), joka on oikeasti aika tuhma, vaikka koukeroiset kielikuvat saavatkin sen vaikuttamaan pikemminkin huvittavalta.
Huomattavasti siivompia ja tarinaltaan lennokkaampia ovat Daniel Defoen Moll Flanders (1722) ja Roxana (1724). Niin, ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkistä kannattaa lukea kaikki neljä osaa! Meillä yleensä tyydytään lyhennettyihin versioihin, jotka hukkaavat paljon Swiftin herkullisesta satiirista. Ja jos oikein hurjastelua haluaa, niin Matthew Gregory Lewisin Munkki oli kyllä aika kuumaa goottikamaa, jossa tehdään syntiä niin luostarin seinien sisällä kuin hautaholveissakin.
Luin ennen tätä toisen historiallisen romaanin, Paula Havasteen Laahuksen. Kysytään siis sama kysymys kuin toiselta historiallisten romaanien kirjoittajalta. Kuinka paljon historiallisten romaanien kirjoittajaa huolestuttaa, pääseekö tekstiin livahtamaan anakronismeja? Kuinka tärkeänä ylipäänsä pidät tiukkaa uskollisuutta aikakaudelle? Jotain vapauksiahan kaunokirjallisen teoksen on joka tapauksessa otettava. Jos toisessa päässä janaa on historian oppikirja ja toisessa päässä historiallinen fantasia, mihin kohtaan janaa koet itse asettuvasi?
Koska oma taustani on historiantutkimuksessa, anakronismien pelkoni on kenties keskimääräistä suurempi. Ainahan vahinkoja sattuu ja joskus pienien juttujen kanssa joutuu tekemään kompromisseja. Esimerkiksi Emilyssä ei käytetä sanaa ”sähkö”, koska sellaista suomen kielessä vielä 1700-luvulla ollut, mutta toki kirjassa on satoja muita sanoja, joita ei myöskään ollut, koska suomea puhui vain rahvas. Raja on vain päätettävä vetää täysin mielivaltaisesti ja sitten puolustettava sitä kynsin ja hampain!
Tiedän monen kirjailijan venyttävän faktoja kuin kumilenkkejä, mutta minä en siihen oikein taivu. Jos jokin asia todistetusti tapahtui vuonna x, ei siitä y:ksi muutu vaikka kirjailija niin keksisi väittää. Tietysti sitä toivoisi lukijoilta sen verran lukutaitoa, ettei romaania erehdytä pitämään tutkimuksena, mutta silti en esimerkiksi voisi koskaan kirjoittaa oikeista ihmisistä. Kuka minä olen sanomaan, mitä he ajattelivat tai tunsivat? Toiset osaavat tehdä tämän taitavasti, minä kokisin repiväni rikki koko historiankirjoituksen kunniakkaan perinteen.
Pidän siis hyvin (ehkä liiankin) tärkeänä, että historialliset puitteet ovat paikoillaan ja niin tarkat kuin mahdollista, ehkä koska minun tarinoideni juonet ja henkilöhahmot ovat kaikkea muuta kuin todellisia. He ovat minun keksintöäni ja toimivat juuri niin anakronistisen kaistapäisesti kuin minua sattuu huvittamaan. Naishahmot ovat varmasti turhan toimeliaita ja moderneja, eikä miehilläkään ole ihan samanlaista jäykkyyttä esimerkiksi sukupuoliroolien tai seksuaalisuuden suhteen kuin siihen aikaan oli sopivaa. Hahmojen kanssa koen silti voivani ottaa vapauksia, sillä luonteita nyt on aina riittänyt laidasta laitaan.
Minulla on vähän sellainen fiilis, että historia on aika lailla säädyttömämpää kuin yleensä halutaan ajatella. Jokainen sukupolvi kai ajattelee keksineensä seksin. Miten itse ajattelet, nyt kun olet kirjoittanut kaksi reippaan rietasta 1700-luvulle sijoittuvaa kirjaa?
Meidän käsityksemme menneestä on aina säilyneiden lähteiden varassa. 1700-luvun kirjallisista ilotteluista on paljon ehtinyt kadota, koska sitä seuranneet vuosisadat eivät sellaisia arvostaneet. Viralliseen kaanoniin jää aina vain jälkipolvien hyväksymä kirjallisuus, ja siksi sen antama kuva on väistämättä hiukan vääristynyt. Onneksi joitain teoksia nousee valoon satojenkin vuosien jälkeen, kun joku keksii tehdä niistä esimerkiksi uuden tv-sovituksen.
Toisaalta 1700-luvun sensuurillakin on ollut oma osansa. Luin esimerkiksi ihanan opaskirjan nuorille vaimoille, jossa elämän tosiasiat kerrottiin niin allegorisin sanankääntein, ettei kirjaa voinut mitenkään pitää säädyttömänä (vaikka oli se). Painamiselle asetettuja rajoituksia kierrettiin ovelasti, mutta nykylukijalle moisen salakirjoituksen lukeminen on työlästä. Toisaalta balladeissa ja pennyllä myydyissä pikkukirjasissa tuhmia tarinoita kyllä riitti, mutta näistä aika vähän on säilynyt.
Luinkin Instagramista, että ensi vuonna sinulta on tulossa kaksikin kirjaa, eli jatkoa Kittylle ja Emilylle ja lisäksi Pure mua saa jatkoa. Voiko näistä vielä jotain sanoa, mitä on odotettavissa? Onko Pure mua -jatko kenties se osuusteurastamon rahaston rahoittama Ulvo ite, ja onko siinä kenties ihmissusia? Uteliaisuus herää!
Kyllä, Kittyä ja Emilyä seuraa keväällä 2023 Maggie, jota olen kirjoitellut nyt vuoden päivät. Siinä pyöritään yhä 1700-luvun Englannissa, mutta Lontoon lisäksi päästään myös Bathiin – mistä ehkä jo arvaakin, että aihe liittyy tällä kertaa terveyskylpyihin.
Esikoiskirjani Pure muan jatko on odotellut julkaisuaan jo jonkin aikaa, ja nyt tänä keväänä olen sitten viimeistellyt sitä julkaisukuntoon. Työnimenä oli tosiaan Ulvo ite, mutta se ei jää lopulliseksi nimeksi. Ja TIETENKIN siinä on ihmissusia, koska miten voisi kirjoittaa vampyyreista ilman paria hukkaa! Mutta koska tämä on minun nyrjähtäneen mieleni tuotos, mukaan sotkeentuu myös vähän kalevalaista poljentoa ja muuta itäsuomalaista häröilyä. Tapahtumapaikkana on siis talvinen Saimaa ja kotikaupunkini Lappeenrannan seutu. Ja kyllä, apurahan sen kirjoittamiseen sain Etelä-Karjalan kulttuurirahastolta juurikin Osuusteurastamo Karjaportin nimikkorahastosta. Ihan täydellistä!
Onko sinulta usein kyselty 400 metrin juoksusta, vai onko pikajuoksijakaimasi jo sen verran historiaa, ettei sekaannuksia enää tule?
Ei, kukaan ei ole tätä ennen ottanut asiaa esiin. Lapsena tuo kaima ärsytti, koska itse en ole koskaan ollut millään muotoa urheilullinen, mutta aika on tainnut korjata asian puolestani. Aika korjaa lopulta meidät kaikki.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Juuri nyt olen eniten innoissani tv-sarjasta The Boys, jonka kolmas kausi pyörii parhaillaan suoratoistossa. Rakastin sen luojan aiempaa Supernatural-sarjaa, mutta tässä uudessa on uskallettu vetää vitsinupit niin kaakkoon, ettei voi kuin nostaa hattua ja pyllistää! Viittaukset nykypäivän poliittiseen ilmastoon ovat tosin siinä määrin heikosti verhottuja, että tämä tuskin olisi läpäissyt 1700-luvun sensuuria, mutta erinomaisen viihdyttävää katsottavaa The Boys on yhtä kaikki.
Tutustu Terhi Tarkiaisen aikaisempiin teoksiin:
