Terhi Rannelalta ilmestyi viime vuonna nuorten novellikokoelma Yöuinti, joka sai tänä vuonna jatkoa Vaarallinen keli -kokoelmasta. Tämä on edeltäjänsä tavoin oivallinen kokoelma, jonka ajankohtaiset aiheet puhuttelevat niin nuoria kuin vanhempiakin lukijoita. Yhteen kietoutuvista novelleista koostuvan kokoelman episodimainen rakennekin toimii hienosti.
Haastattelin Rannelaa sähköpostitse lokakuussa 2023.
Palasit viime vuonna nuortennovellien pariin Yöuinti-kirjalla. En lainkaan ihmettele, että sellaista on sinulta toivottu, sillä nämä novellikokoelmat tuntuvat yksinkertaisesti todella käytännöllisiltä monelta kannalta. Novellivaihde taisi jäädä nyt päälle, kun Yöuinti sai jatkoa Vaarallisesta kelistä näinkin pian?
Kyllä jäi! Vaarallinen keli sai alkunsa, kun suoritin Jyväskylän avoimessa yliopistossa väkivaltatutkimuksen johdantoluentoa. Yhtäkkiä oivalsin, mistä minun pitää kirjoittaa. Vuosien mittaan aiheita oli kertynyt, ja ne tuntuivat sopivan tämän saman teeman alle. Lisäksi Otava innostui ideastani. Luentosarja jäi kesken, mutta novellikokoelma syntyi yllättävänkin vaivattomasti.
Ikävä kyllä, ympäröivä maailma inspiroi kirjoittamista. Väkivaltaa ei pääse pakoon. Näitä vastauksia kirjoittaessani (11.10.23) Hamasin hyökkäys ja Israelin vastahyökkäys sekä kaasuputkivaurio Suomen talousalueella täyttävät uutiset.
Vaarallisessa kelissä on muun muassa novelli, jonka kirjoitin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan (”Siviileillä ei ole mitään hätää”). Kesällä 2022 satuin olemaan Oslossa samaan aikaan, kun siellä tapahtui terrori-isku (”Oslove”). Niminovelli ”Vaarallinen keli” taas kertoo nuorisojengistä, joka ryöstää tuntemattoman pojan päältä merkkivaatteet. Näitä ryöstöuutisia ei ollut ihan niin tiuhaan mediassa 1,5 vuotta sitten, kun kirjoitin kirjaa. Nyt ilmiö tuntuu eskaloituneen.
Kirjan nimi taas viittaa siihen väkivaltaan, jota me kohdistamme ympäristöömme. Seuraukset näkyvät. Ilmastokatastrofin myötä vaaralliset kelit ovat yleistyneet.
Vaarallinen keli jatkaa Yöuinnin tapaan jonkinlaisena novellikokoelman ja episodiromaanin sekoituksena; tässä kokonaisuus on vieläkin yhtenäisempi. Onko tämä sinulle sopiva ja omanlainen tapa kirjoittaa novellikokoelmia?
Hyvä kysymys! Yhden promillen juttuja, joka on kaikkein luetuin nuortenkirjani, ei puolestaan ole ollenkaan episodimainen vaan tarinat ovat irrallisia. Olen viime vuosina syystä tai toisesta ihastunut episodimuotoon. Yöuinti ja Vaarallinen keli ovat episodimaisia, mutta niin on myös uusin aikuisromaanini Niin kuin muutkin herrat.
Rakenteessa on jotakin, joka minua kiehtoo. Vapaus tuoda näyttämölle enemmän henkilöitä. Palapelin rakentamisen lumo. Huomaakohan lukija tämän tai tämän vihjeeni? Ja ilahtuminen, jos.
Tajusin tässä, että aiheestahan on kirjoitettu kosolti teoriaa, että kannattaisikohan siihen perehtyä nyt, kun olen ”kylmiltään” kolme episodimaista teosta kirjoittanut. Minusta viehättävä synonyymi ”novellisykli” kuvaa hyvin episodimaista rakennetta. Luen parhaillaan ja uudestaan Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin erinomaista Käsikirjoittamisen taitoa, ja olen saanut monta vinkkiä tuleviin rakennekokeiluihini.
Näin vahva yhtenäisyys mahdollistaa kokoelman rakentamisen lyhyistä katkelmista, ilman että kokonaisuus on poukkoileva ja hajanainen.
Millaista tämän kokoelman rakentaminen oli?
Tämän kirjan keskeinen teema suuren väkivaltakattoteeman alla on parisuhdeväkivalta nuorten suhteissa ja sen äärimmäiset seuraukset. Nupun ja Zenin suhde on kaiken keskiössä. Sen etenemistä seurataan. Lukija saattaa muistaa Zenin Yöuinnista. Minusta on mukava rakentaa tällaisia jatkumoita, viittauksia, jotka palkitsevat aikaisemman teoksen lukeneen lukijan.
Kyllähän minulla kirjoittaessa paljon ajatuskarttoja ja muistiinpanoja on, jopa Excel käytössä. Excelissä näen yhdellä silmäyksellä teoksen henkilöt, miljööt, sivujuonet, jännitteen jne, mikä auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa.
Sinulta julkaistiin keväällä aikuisten romaani, jossa oli taas historiallinen aihe. Mikä näissä historiallisissa aiheissa houkuttelee? Kirjoitat toisaalta nuorille hyvin ajassa kiinni olevista aiheista. Miltä tuntuisi vaihtaa päikseen ja kirjoittaa nuorille historiallista fiktiota ja aikuisille tätä päivää?
Mottoni olen lainannut kirjailija Kersti Bergrothilta: ”Historia on nautintoaine.” Nautin valtavan paljon historiallisen fiktion taustatutkimuksesta. Tekisin sitä luultavasti joka tapauksessa, vaikka en edes julkaisisi kirjoja. Tutkiminen on arjen löytöretkeilyä.
Minusta historiallinen fiktio kertoo paljon nykyajasta, se asettuu aina peiliksi lukijan eteen. Niin kuin muutkin herrat esittää menneisyydestä kysymyksiä nykyaikaan: Entä jos naisena en olisikaan voinut opiskella yliopistossa? Mitä jos kollegat sabotoisivat työtäni kaikin mahdollisin tavoin? Mitä tekisin, miten selviäisin?
Vaihtaa lajeja päikseen? Voi olla, että minulla on kesken aikuisteos, jossa ollaan ainakin lähempänä nykyaikaa kuin aikaisemmin. Nuortenkirjan asema sen sijaan on aika tukala. Se on marginaalin marginaalissa jo nyt. Pahoin pelkään, että nuorten historiallinen fiktio jäisi vielä pahemmin katveen katveeseen. Mielelläni olisin väärässä!
Mikä on yllättävin asia, joka vaikuttaa kirjoittamiseesi?
Nukkuminen. Ehkei niin yllättäväkään? Tänä vuonna olen kärsinyt unettomuudesta sen verran, että olen onnellinen jokaisena aamuna, kun koen oloni levänneeksi. Tämä ei ole sellainen aamu. 😅
Joko mielessä kuplii seuraavan historiallisen romaanin aihe, vai oletko vielä haeskeluvaiheessa? Entäs nuortenkirjat? Onko seuraava novellikokoelma jo suunnitteilla?
Kirjoitan parhaillaan innon vallassa – eikö se ole muuten aika hienoa 20 vuoden kirjailijuuden jälkeen, että edelleen tämä on intohimo? – viidettä historiallista romaaniani.
Minulla on useita mahdollisia aiheita nuortenkirjoille. Ostin tällä viikolla tietokirjan aiheesta, joka minua juuri nyt kutkuttaa eniten. Uskoisinpa, että avaan uuden romaanitiedoston ennen joulua.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Osallistun parhaillaan Kirsi Pihan vetämään Proust-lukupiiriin, jossa kymmenen kuukauden aikana luemme teosjärkäleestä yhden osan kuussa ja keskustelemme siitä verkossa. Lukupiiriin ehtii mainiosti mukaan. Nyt luemme nelososaa. Olen innostunut Proustin ällistyttävistä lauseista, kaukaisten muistojen tarkkuudesta ja katkeamattomasta, jäljittelemättömästä assosiaatiovirrasta.
Äänikirjana kuuntelen Ben Macintyren hyytävää tosielämän trilleriä Vakooja ja petturi, joka kertoo Britanniaan 1980-luvulla loikanneen KGB-eversti Oleg Gordijevskin tarinan.
Lukupinossa vuoroaan odottavat Anneli Kannon Punaorvot ja Kirsti Kurosen Seelanti.