Tutustuin Terhi Forssénin runouteen hautausmailla kulkevan Edelleen tässä -kokoelman myötä. Kokoelma on taitavasti rakenneltu ja tarkastelee hautausmaita ja menetystä mielenkiintoisesta näkökulmasta.
Haastattelin Forssénia sähköpostitse helmikuussa 2024.
Mistä kokoelma sai alkunsa? Mikä oli sen alkusysäys?
Kokoelmani Edelleen tässä kirjoittaminen sai alkunsa tosielämän menetyksen myötä, kun isäni kuoli marraskuussa muutama vuosi sitten. Aloin käsitellä menetystä käymällä hautausmailla, jotka olivat aiemmin olleet minulle melko vieraita ja pelottaviakin alueita. Vasta tämän elämänkokemuksen myötä aloin ymmärtää, että hautausmaa on suunniteltu muistamista varten.
Kun hautaa haravoidaan ja haudasta huolehditaan, huolehditaan muistoista. Käydessäni hautausmailla tarkkailin, mitä kaikkea siellä on, miten ihmiset toimivat siellä eri vuodenaikoina, miten arjen kiireet heijastuvat sinne. Mieleenpainuvin huomioni taisi olla se, että hautausmaan lähellä autoilijat antavat jalankulkijalle herkemmin tietä kuin muualla kaupungissa.
Millaista kokoelman rakentaminen oli? Miten tällainen rakenne syntyi, miksi päädyit juuri sellaiseen rakenteeseen?
Ensimmäinen vaihe kokoelman kirjoittamisessa taisi olla se, että aina hautausmaalta saavuttuani istahdin koneelle ja kirjoitin ylös sen päivän huomiot. Perkasin myös koneelleni puhelimeni muistiinpanoihin tehdyt merkinnät ja muistivihkon uumenet.
Materiaalia syntyi nopeaan tahtiin. Kun vuosi eteni kohti vihertävämpiä aikoja, huomasin edelleen pohtivani elämän ja ihmissuhteiden rajallisuutta. Siinä kohtaa teosta, johon prosessin lopuksi otin mukaan hautakivien alta kuuluvia puheenvuoroja, oli pitkään mahtipontinen jäähyväiskirje menneelle rakastetulle. Sain esilukijoilta ja kustannustoimittajalta palautetta, että kyseiseen osuuteen tarvittaisiin vielä jotain lisää, sillä tällaisenaan se olisi liian omituinen teoksen muuhun ainekseen nähden. Olin tuon osuuden kanssa monta kuukautta kysymysmerkkinä.
Luin hautausmaita käsittelevää kirjallisuutta, tutustuin antiikin hautakirjoituksiin ja kävin läpi amerikkalaista Spoon River -antologiaa, ja ryhdyin miettimään, mitä muuta olen edellisen vuoden aikana kirjoittanut. Mietin, voisiko niitä muita tekstejä jotenkin hyödyntää kokoelman ongelmallisen osan ratkaisussa. Olin kirjoittanut ystäväni tilauksesta juhlapäivärunoja hänen tutuilleen. Kun selasin niitä läpi samalla kokoelmaani miettien, aloin kuulla syntymäpäiväteksteissä puhetta hautakivien alta. Lähdin sitten muokkaamaan tilaustekstejä hautausmaalle sopivaan suuntaan ja kirjoitin lisää ajatelmia, joita ajattelin tiettyjen ammattien edustajien voivan todeta elämästä – jälkeenpäin.
Jossain vaiheessa kirjoitusprosessia olin muistellut, miten suvussani oli puhuttu kuolemasta elämäni mittaan, ja vierailin erityisesti isäni sukulaisten haudoilla. Tiesin, että myös jotakin sukuuni liittyvää haluaisin saada mukaan teokseen. Lopulta, saatuani tädiltäni lahjaksi sukulaisrunoilija Esther Forssénin ainoaksi jääneen kokoelman Tankar på vägen, ryhdyin tutkimaan sitä ja pohdin, minkälaiseen tekstimuotoiseen keskusteluun voisin hänen kanssaan ryhtyä, kollegiaalisesti.
Ensin nämä Estheriin liittyvät tekstit sijaitsivat siellä täällä kokoelmaa. Sitten mietin, voisiko teokseen sopia jonkinlainen sukulaisliite. Päädyin sekä kääntämään ruotsista suomeksi että eri tavoin mukailemaan muutamaa sukulaisrunoilijani runoa. Ajattelen, että mukailu ja intertekstuaalisten suhteiden ylläpito ja vaaliminen on runoilijoiden luontainen tapa pysyä vuorovaikutuksessa runouden ketjun aiempien sukupolvien kanssa.
Olen kokenut että runoteoksen ratkaisut syntyvät pitkäjänteisen tekemisen arvaamattomuuteen suostumalla. Kuin jokin asia ajautuu lopulta tyydyttävään muotoon, sen kyllä huomaa, ja silloin ollaan jo lähellä painovaihetta. Siihen asti kaikki on hyvin sekavaa ja mahdollisia uusia etenemissuuntia aukeaa mieleen päivittäin.
Pidin suuresti vuoropuhelusta isoisoisoisoäitisi kanssa. Mistä tämä idea syntyi? Oliko Estherin runoilijuus sinulle aikaisemmin tuttu asia, vai tuliko se vastaan yllättäen? Ajatus on herkullinen ja sen toteutus on tyylikkäästi tehty, kurotus sadan vuoden taakse on todella kiinnostava.
Olin tiennyt Estherin runoilijuudesta ja kuvataiteilijuudesta jo lapsuudessani, mutta vasta Edelleen tässä -teosta työstäessäni sain ensimmäistä kertaa käsiini hänen runoteoksensa. Tämä teos sai minut tutkimaan hänen elämäänsä enemmänkin.
Kyselin sukulaisilta häneen liittyviä kertomuksia ja tein hakuja Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista. Esther julkaisi elämänsä aikana runoja myös Hangon ruotsinkielisissä sanomalehdissä ja esitti niitä erilaisissa tilaisuuksissa.
Oliko runokokoelman syntyprosessi nyt jotenkin erilainen kuin esikoiskokoelmasi kanssa? Tämä uusi kokoelma ilmestyi melko pian esikoiskokoelmasi jälkeen, mutta sehän ei tietenkään kerro mitään siitä, milloin kokoelmat on kirjoitettu.
Luulen, että moni esikoiskokoelma on tulosta koko siihenastisen elämän suhteesta kieleen ja kirjoittamiseen. Luultavasti ensimmäiset tekstit, jotka myös päätyivät esikoisteokseeni Sinä olet ääni minä olen hiljaa, oli kirjoitettu vuonna 2015. Silloin myös tein päätöksen, että on tullut aika saattaa esikoisteos maailmalle. Prosessi kesti 6,5 vuotta. Prosessoinnin aikana teoksen sisällä vieraili lukuisa määrä erilaisia tekstejä ja teoksen muodot vaihtelivat. Olin päättänyt, että teen teosta niin kauan, kunnes mikä vain kustantaja on valmis ottamaan sen julkaisuohjelmaansa.
Vuonna 2020 aloin kirjoittaa tätä toista teostani esikoisteoksen työstämisen rinnalla. Kun hautausmaa-aiheiset tekstit alkoivat muotoutua kokoelmaksi eikä esikoisteokselleni vielä ollut julkaisijaa, ajattelin, että toinen teokseni saattaa päätyä esikoisteoksekseni. Silloin jotkut ystäväpiirini runoilijat sanoivat minulle, että hautausmaa-aiheinen teos ei olisi hyvä esikoisteos, sillä se saattaisi leimata tekemisen luontoa liikaa. Heidän mukaansa olisin lopun ikääni hautausmaarunoilija.
Joka tapauksessa silloin olin jo päättänyt ryhtyä ammattikirjailijaksi (poissulkemalla kaikki muut mahdolliset tavoittelun suunnat), ja minun kannaltani oli sama, kumpi teoksistani olisi esikoinen. Edelleen tässä -teos oli rajaukseltaan selkeämpi kuin esikoisteokseni, jonka aihetta olen osannut tulkita vasta teoksen ilmestyttyä ja kuunneltuani, miten lukijat ovat sen hahmottaneet. Molemmissa jätetään hyvästejä ja molemmissa ammennetaan konkeettisesta ympäristön yksityiskohdista.
Millainen kirjoittaja ylipäänsä olet? Kirjoitatko paljon ja karsit, vai ajatteletko ensin tekstin tiukaksi ja kirjoitat valmiimpaa?
Yleensä kirjoitan paljon ja karsin sitten. Kuljen proosamaisesta ilmaisusta kohti lyyrisempiä säkeitä. Joskus jotain tiivistä syntyy eletyn hetken mukana, mutta se on harvinaista. Valmiiksi päätetty mitta, esimerkiksi vain säkeiden lukumäärä, suitsii tekemisen laajuutta ja kaikkiin ilmansuuntiin leviämistä.
Olen viime aikoina miettinyt, minkälainen olisi juuri minun runomittani. Joitakin kokeiluja olen tehnyt. Tähän mennessä tiedän, että omassa runomitassani olisi mukana ainakin yksi kysymys ja yksi absurdi havainto. Omaan mittaan kirjoittaminen saattaisi tehdä prosessista nopeampaa, mutta toisaalta sen seuraavat vaiheet voisivat olla uudella tavalla monimutkaisia.
Joka tapauksessa kaikenlainen tekemisen uudistaminen on tarpeen, että tekemisessä pysyy uutuudeninnostus mukana. Olen valmis syyllistymään hyvin moniin tekemisen tapoihin.
Olet myös luovan kirjoittamisen opettaja. Onko sinulla jotain suosikkiohjetta aloitteleville kirjoittajille?
Suosikkiohjeeni olisi varmaankin kannustaa aloittavia tekijöitä etsimään juuri heitä itseään liikkeessä pitäviä voimia ja innoittajia. Että he jaksaisivat yhä uudestaan etsiä ja luoda juuri omansanäköistä tekstiä, sitä mikä kaikista ihmisistä vain itselle on mahdollista ja hauskaa.
Uskon, että on välttämätöntä löytää sellainen kirjailija, joka voi toimia oman tekemisen oppaana. Joku niin hullu ja uudistuvainen, että on mahdotonta olla kirjoittamatta hänen tekstinsä äärellä. Minulle yksi sellainen innoittaja on portugalilainen Fernando Pessoa. Hänet hahmotan runoilijaveljenäni.
Työstätkö jo seuraavaa runokokoelmaa? Millaiset suunnat sinua nyt kiinnostavat?
Olen jonkin aikaa työstänyt kokonaisuutta, jossa olen uudelleen kirjoittanut itseäni kiehtovia tekstejä tunnetuilta, klassikkoaseman saavuttaneilta suomalaisrunoilijoilta. Jatkan samaa keskustelua, jota kävin Esther Forssénin kanssa, nyt biologisen suvun ulkopuolella, lyyrisen suvun kanssa. Tällä tavoin haluan hakea tuntumaa siihen, miten oma runontekemiseni suhteutuu äärimmäisen tunnustettuihin, patsaan hahmonkin saaneisiin runoilijoihin.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Viime aikoina olen pohdiskellut, kuinka Pohjois-Amerikassa 1960-luvulla alkunsa saanut Fluxus-liike ideapaljouksineen olisi hyödynnettävissä nykyrunouden kentällä. Olen lukenut Yoko Onon teosta Grapefruit ja kokeillut kirjoittaa hänen ideoidensa mukaisia runoja.
Yoko Onon tekstien äärelle päädyin oikeastaan nähtyäni nyt talvella Elina Brotheruksen laajan Aika-valokuvanäyttelyn Jyväskylän taidemuseossa. Tykästyin Brotheruksen tapaan saattaa kuvat vuorovaikutukseen runouden ja käsitetaiteen idealistausten kanssa. Ilahduin erityisesti kuvista, jotka oli muodostettu valmiin tehtävänannon mukaisesti, amerikkalaisen John Baldessarin tehtävänantoja noudattaen.
Brotheruksen näyttelyssä ymmärsin myös sarjamaisen työskentelyn antoisuuden taiteentekemisessä. Ehkei ole tarkoituksenmukaista pysytellä määräänsä kauempaa yhden ja saman idean tai kuvaston parissa. Sain vahvistusta sille, että myös runoudessa sarjallinen ja toisaalla kirjattujen ideoiden mukainen työskentely voi jäsentää tekemistä.
Lajienvälinen keskustelu viehättää minua tekijänä. Uskon, että myös runouden lukija voi saada uusia lukemisen malleja vierailemalla kuvataidenäyttelyissä ja soveltamalla katsomiskokemustaan tekstin tarkasteluun. Itse koin Brotheruksen Aika-näyttelyn kuvista saavani visuaalisen kokemuksen käsitteellisestä runoudesta. Katsoessani Brotheruksen kuvia ajattelin katsovani kuvitettua runoutta. Sen jälkeen olen toisinaan suhtautunut runoihin kuvitusideoina.