Stina Saari voitti Tanssiva karhu -palkinnon ja herätti paljon lukijoiden mielenkiintoa esikoiskokoelmallaan Änimling. Uusi Onninno-kokoelma jatkaa reippaan kokeellista tyyliä ja tutkailee kielen ja kielellisen ilmaisun rajoja. Kokonaisuus on kiehtova.
Haastattelin Saarta sähköpostitse helmikuussa 2024.
Mikä oli alkusykäys, josta Onninno sai alkunsa? Mitä halusit sillä kartoittaa?
Onninno sai alkunsa, kun olin Jyväskylässä esiintymismatkalla. Kiersin esikoisteokseni Änimlingin kanssa aika lailla kaikki Suomen lavat, ja yksi näistä lavoista sijaitsi Vakiopaine-nimisessä baarissa, niin, Jyväskylässäpä juuri.
Helsinki kellui silloin päättäväisen loskan vetisessä sylissä. Sen sijaan Jyväskylässä kaikki talot, puut ja muut – kaikki – olivat vetäiseet ylleen lumisia huppuja, sellainen pumpulimaailma oli siellä. Esiintymiskokemus oli hyvä, ja Jyväskylän Kirjailijatalossa oli turvallista nukkua.
Siellä muodostui ikään kuin Onninnon kielellisten keinojen ensimmäinen luonnos. Se tapahtui ikään kuin itsestään.
Olet kirjoittajana vahvasti kokeellinen ja kielen ja ilmaisun rajoja tökkivä. Oliko sille mitään vaihtoehtoa? Onko tällainen kokeellinen muoto sinulle luontevin tapa käyttää kieltä?
Lyhyesti: on.
Kaikelle on vaihtoehtoja. Kirjoittaa voi millä tahansa tavalla, jonka kautta muotoutuu esteettisesti, eettisesti, kirjallisesti, taiteellisesti kiinnostava teos, josta lukija pääsee myös nauttimaan.
Kirjoitan tavalla, joka mielestäni ei ole itsekäs. Olen kirjan tekijä, mutta ensisijaisesti olen ikään kuin kirjan palvelija. Kirja haluaa syntyä, olla tekeillä. Minä yritän vain auttaa.
Ilmaisun rajojen tökkiminen herättää minussa raivokasta iloa. Silti en ajattele, että kirjoittaisin itselleni. Ilo syntyy ikään kuin yhteisesti kuvitteellisen lukijan kanssa. Näin on siitä huolimatta, että tietysti mikään kirja ei ilahduta kaikkia. Kirja voi herättää joissakin myös vihaa ja niin edelleen.
Onninnossa näkyy kirjaimellisesti kädenjälkesi: osa tekstistä on kirjoitettu käsin ja lisäksi sivuilla on sormenjälkiäsi. Käsinkirjoitettu teksti tuo lukijan jotenkin lähemmäs. Miten päädyit tähän ratkaisuun?
Minulle kädenjälkien jättäminen, sanojen järjestäminen tietokoneella, tai käsin kirjoittaminen, ovat osa yhtä ja samaa liikettä, kirjoittamista. Kielen liikettä. Etteikö koskettaminen myös olisi kieltä – kielellisen ilmaisun muoto – joka tällaista väittää, ei ole koskaan koskettanut ketään.
Kirja on monien mahdollisten keskustelujen paikka, hyvin kummallinen olio, jonkinlainen taikakalu. Kirja koskettaa lukijaa, ja lukija kirjaa, monin tavoin. Kukaanhan ei tiedä, mitä lukeminen ihan oikeasti on. Jotakin lukiessa kuitenkin tapahtuu. Onninno on minulle rakas kirja, koska siinä tämä tulee hyvin näkyväksi – että kirja on samaan aikaan jonkun kirjoittama, koskettama ja kosketettu, mutta myös oma olentonsa. Jotakin hyvin outoa on tekeillä, kun ryhdymme ilmaisemaan asioita kielellisesti.
Tässä ei ole mitään lapsellista, vaikka Onninnon yhteydessä puhutaan usein lapsekkuudesta.
Onnittelut Versopolis-valinnastasi! Oli mielenkiintoista katsella, miten Matias Loikala oli tekstejäsi kääntänyt englanniksi. Tehtävä ei liene ollut aivan helppo, sen verran runosi puskevat kielen rajoja päin. Millaisia tunteita ja ajatuksia nämä käännökset sinussa herättivät?
Kiitos! Rakastan Matiaksen käännöksiä. Erityisesti Mehormia-runon käännöstä (runolla ei ole nimeä varsinaisesti, mutta sanon sitä Mehormia-runoksi). Siinä runossa ”heh kuu” ja jostakin ilmaantuu ”nuorten jumalten jumala”. Matias käänsi tämän kaiken hyvin onnistuneesti.
Millaista oli yhteistyö Arja Karhumaan kanssa? Karhumaahan teki hienoa työtä Säihkyvät utopiat -esseekokoelman visuaalisen ilmeen kanssa. Mikä osuus kokoelman ulkoasusta on runoilijan työtä, mikä graafista muotoilua?
Arja Karhumaa oli kiinnostava ja tarkka yhteistyökumppani. Hän esimerkiksi keksi, että kirjassa pitäisi olla mustat sidontalangat. Tämä on minusta yksi Onninnon kiinnostavimmista ja parhaista elementeistä.
Arja myös käytti minulta saamiaan jälkiä alkulehdillä, siellä on hänen ajatuksiaan ikään kuin. (Samoin Onninnon kansi on Arjan suunnittelema pitkälti, joskin jäljet ovat minulta, samoin ajatus, että Onninno-nimi kulkisi kannesta kanteen kirjan selän yli.) Voisi sanoa näin, että Arja ja minä molemmat olemme hieman runoilleet.
Minun roolini oli tämänlainen: läträsin, synkistelin, testailin, ja halusin asiat koko ajan eri tavalla ja eri järjestykseen. Sanoin sellaisia asioita kuin: ”Tämä viiva on jotenkin liian jäykkä ja tumma”. Olin juuri itse piirtänyt sen viivan, ja laittanut sen siihen.
Kokeellisessa kirjoittamisessa on hankalaa se, että on ikään kuin tarkka tunne siitä, mitä kohti on menossa. Samoin on intuitio sen suhteen, milloin teos (tai jokin sen kohta) ikään kuin soi, toimii. Mutta miten sen saa soimaan – se vaatii kummallisia kokeita.
Parasta Arjan kanssa työskentelyssä oli se, kun minä sanoin ensimmäisessä tapaamisessa heti näin: ”Mun ego ei ole sitten täällä paikalla, olen kirjaa varten tässä, että siitä tulisi hieno. Sano siis vain suoraan myös kriittiset ajatuksesi, se on kirjan parhaaksi”. Arja oli heti samoilla linjoilla. Uskon, että tämä teki yhteistyöstämme niin hauskaa ja soljuvaa kuin se oli.
Miten tärkeää runojen visuaalinen ulkoasu sinulle ylipäänsä on? Paljonko pohdit sitä jo kirjoittaessasi?
Minä kirjoitan visuaalisesti. Näen, minne asiat menevät. Kirjoitan kaiken aluksi käsin, ja muistivihossani on jo asetteluja, lauseet myös saattavat kiertyä tai kartua tai muuta. Sanat ovat ikään kuin paikka, ne tapahtuvat tilallisesti.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen Minna Eväsojan kirjoja – hän kirjoittaa hyvin kauniisti ja taitavasti japanilaisesta (klassisesta) taiteesta ja runoudesta. Yritän parhaani mukaan juuri nyt lukea hänen koko tuotantonsa.