Satu Erran toinen runokokoelma Tämä kaikki on liikaa käsittelee tavaraa ja ihmisen suhdetta siihen. Mielenkiintoisessa kokoelmassa on jotain helposti lähestyttävää ja kuka tahansa, joka on joskus omistanut jotain, voi muodostaa siihen suhteen.
Haastattelin Erraa sähköpostilla marraskuussa 2024.
Mikä oli se sysäys, josta Tämä kaikki on liikaa sai alkunsa? Mitä halusit sillä tutkia?
Luulen, että sysäyksiä oli monta. Kirjoittamisen ajan asuin berliiniläisessä kaksiossa, joka oli liian ahdas kolmihenkiselle perheelle tavaroineen. Tuskailin kaaosta ja kierrättämisen vaikeutta, mutta samaan aikaan kieltäydyin luopumasta esimerkiksi kynästä, josta ei tule jälkeä, koska se oli minulle tärkeä muisto ja jonkinlainen identiteettiesine. Tuntui, että kaikkialla puhutaan tavaroista ja järjestämisestä, ja halusin osallistua keskusteluun omalla kielelläni. Pohdin, millaisissa prosesseissa esineiden henkilökohtaiset merkitykset muodostuvat ja onko ihminen lopulta vapaa valitsemaan juuri ne esineet, jotka elämäänsä haluaa ja jotka säkenöivät iloa. Viime kesänä muutimme Sveitsiin, ja tilavammassa kodissa olisi ehkä syntynyt vähän toisenlainen kirja.
En tiedä kannattaako tätä sanoa, mutta lisäksi minua kiinnosti hyödyntää kirjoittamisessa muun muassa ekologisen psykologian piirissä käytettyä tarjouman käsitettä. Käsite perustuu ajatukseen, että ympäristön erilaiset tarjoumat mahdollistavat toimintaa ja ilmentävät siten havainnoijan suhdetta ympäristöönsä. Esimerkiksi kynä voi tarjoutua kirjoittamiseen tai pöydän rummuttamiseen mutta minulle tärkeä kynä on myös muistamisen tarjouma. Tällainen suhde voi ilmetä paitsi mahdollisuuksina myös esteinä: ovi voi tarjoutua kulkemiseen mutta se voi myös estää ulospääsyn. Pohdin kirjoittaessani esimerkiksi sitä, miten ihmisen suhde esineisiin muuttuu ja mahdollisuudesta tuleekin este.
Kirjoittaessani esineistä huomasin jossain vaiheessa kirjoittavani oikeastaan ajasta ja kaipuusta, ja seuraavaksi aloin sitten lukea niistä omaa ajattelua jäsentääkseni. Yritän kuitenkin kirjoittaa niin, että jos minulla on jokin teoreettinen ajatus tai työkalu, se saa jäädä taustalle. Minusta maailma on kovin häilyvä ja epävarma, ja siksi kirjoitan mieluummin jostain ajattelun reunoilta tai hämmennyksestä käsin.
Tämä on toinen kokoelmasi. Miten kokoelman syntyprosessi erosi esikoiskokoelmasta?
Kirjoitin esikoista kahdeksan vuoden ajan muun tekemisen ohella. Silloin runokäsikirjoitus oli pakotiedosto, johon naputtelin sen, mikä ei sopinut muualle. Tämä kaikki on liikaa on puolestaan ollut päätyöni, ja kaikki muu tekeminen on ollut sivutoimista. Pitkään tuntui siltä, että vaikka sivuja on, ei käsikirjoituksessa ole juuri mitään käyttökelpoista. Ehkä reilun vuoden työskentelyn jälkeen aloin löytää tekstimassasta jotain, jonka tunnistin runoudekseni. Tiesin heti alussa, etten halua käyttää teoksen kirjoittamiseen kahdeksaa vuotta, ja onnistuin – hieman yli kolme vuotta meni.
Kun kirjoitat, missä määrin ajattelet kokoelmaa kokonaisuutena, kuinka paljon taas työskentelet yksittäisten runojen tasolla?
Ajattelen aluksi ehkä molempia, ja vasta aivan loppuvaiheessa yksittäisten runojen hiominen on tärkeämpää. Pitkään on niin, että kaikki vaikuttaa kaikkeen: runon siirtäminen saattaa vaikuttaa paitsi toisten runojen paikkoihin myös yksittäisiin säkeisiin tai sanoihin. Toivon kuitenkin, että lopulta jokainen runo olisi itsenäinen kokonaisuutensa, joka toimisi myös ilman teoksen kontekstia.
Miten paljon pohdit kokoelman rakennetta? Miksi se on sellainen kuin se on, millaisia valintoja teit kokoelmaa muodostaessasi?
Pohdin rakennetta todella paljon. Tässä teoksessa on viisi osastoa, ja ajattelen, että jokaisessa tapahtuu jonkinlainen muutos suhteessa edellisiin. Ärsyttää sanoa näin, mutta tässä runoteoksessa voi havaita jonkinlaista tarinallisuutta, vaikka langat varmasti jäävätkin päättelemättä ja puhujan elämäntilanteen voi tulkita mielestäni monin tavoin. Jossain vaiheessa kirjoitusprosessia kaikki oli hautautumassa tavaroiden alle, mutta halusin kirjoittaa loppuun toivoa ja ymmärrystä.
Millainen oma suhteesi tavaroihin on? Oletko hamstraaja vai minimalisti? Oletko kova lastaamaan merkityksiä esineille, vai voitko luopua tavarasta helposti?
En ole hamstraaja enkä minimalisti. Pystyn luopumaan, jos täytyy. Toivon, että tavaroille löytyy kotoa paikka, mutta vaikka olen järjestelmällinen, on tavaroillani tapana levittäytyä. Välillä ajattelen, että hankkiessani jonkin tavaran olen sitoutunut siihen ja minun täytyy kantaa siitä vastuu – noin vain ei voi heittää pois. On toki helppo antaa tarvitsevalle jokin sellainen esine, jota ei itse käytä. Tärkeät esineet ovat kuitenkin usein arvottomia ja tarpeettomia toisille: lapsena saatu nalle, loppuunkulutettu villatakki tai se toimimaton oranssin vallankumouksen mainoskynä, johon minkään toisenkaan kynän sisus ei sovi.
Millainen olet kirjoittajana? Suunnitteletko tekstiä enemmän päässäsi vai paperilla?
Runoilijana olen sellainen, että kirjoitan ja sitten katson mitä tuli tehtyä. Kasvatuspsykologi William G. Perry on kuvannut kirjoittamista prosessiksi, jossa ensin tehdään sotku ja sitten siivotaan. Luen erilaisia tekstejä ja kirjoitan ison määrän sotkua, jota en oikeastaan edes vaivaudu siivoamaan. Sen sijaan katson jossain vaiheessa, olenko tullut kirjoittaneeksi jotain käyttökelpoista kuten kielikuvan tai säkeen, jota voisi hyödyntää. Näistä palasista alan sitten rakentaa runoa. Tätä sotkua siivoan ja hinkkaan aika kauan. Suunnittelen kokonaisuutta myös päässä mutta runot tai runojen riekaleet kirjoitan kyllä ensin paperille. Se, että voin työstää asioita mielessä, edellyttää, että olen työstänyt ensin kovasti muistikirjaan tai tekstitiedostoon.
Kerrot nettisivuillasi työstäväsi esseetä ja romaania nuorille aikuisille. Voitko kertoa näistä vielä jotain?
Aloin kirjoittaa itselleni vaikeaa lajia eli ya-romaania tai nuortenromaania, koska minulla oli mielessä kirja, jonka halusin lukea mutta jota en löytänyt. Olin sairastunut ja eristäytynyt koronan vuoksi enkä oikein jaksanut tehdä mitään, joten viihdytin sitten itseäni näpyttelemällä tarinaa, jolle minulla oli mielessä päähenkilö ja loppuratkaisu. Käsikirjoitus lähti lapasesta. Nyt romaani on ärsyttävässä vaiheessa, sillä sen kirjoittaminen on hirvittävän vaikeaa. En tiedä, pystynkö kovin kirkkaasti sanallistamaan, mitä olen tekemässä, vaikka olen kirjoittanut tekstin periaatteessa alusta loppuun jo monta kertaa. Tällä hetkellä pohdinnan aiheena on yhteiskunnallinen luokka – ei pelkästään taloudellisen pääoman vaan myös sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman näkökulmasta. On tarinassa kyllä muutakin, esimerkiksi kovasti tunteita. Näillä näkymin teos julkaistaan syksyllä 2025.
Hieman enemmän aikaa on kirjoittaa esseehässäkäksi kutsumaani kokonaisuutta. Siinä käsittelen ainakin runoutta, euroviisuja ja vieraassa kulttuuri- ja kieliympäristössä elämistä, jotka omassa päässäni liittyvät keskeisesti ymmärtämisen ja ymmällä olemisen teemoihin. Koulussa esseestä puhuttiin vanhojen miesten lajina, ja välillä saatan ajatella esseistien olevan fiksuja ja vakavia ihmisiä, siis jonkinlaisia itseni vastakohtia. Siksikin on tuntunut tärkeältä tarjota ihan pokkana joitain pieniä euroviisuesseitä myös lehdessä julkaistaviksi.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen lukemaan mitä vain runoutta! Runous sopii kiireiselle ihmiselle: ei tarvitse lukea kokonaista kirjaa vaan usein jo yhdestä sivusta saa jotain. Itselleni suosittelen ihan aina Catharina Gripenbergin kokoelmia Sinä siellä kaukana näytät tutulta sekä Ottaisit käteni, kummallista (suom. Kristiina Lähde), mutta myös Petra Vallilan Ehkää ja Inger Christensenin teosta Alfabet (suom. Oscar Rossi). Kyllä näitä uskaltaa suositella muillekin!
Musiikin puolelta suosittelen karaokea Berliinissä, Niillas Holmbergin Guorga-yhtyettä ja välillä jotain Sergei Rahmaninovia, joka pakottaa nöyräksi.