Dinosaureeni-romaanin päähenkilö kirjoittaa novelleja kuolleesta isästään ja hakee sitä kautta yhteyttä. Kirjasta löytyy sekä näitä novelleja että päiväkirjamaista kerrontaa useammalla aikatasolla. Tuloksena on melkoinen kirjallinen pyöritys, jonka esikoiskirjailija Sami Oskari Lahtinen saattelee maaliin vakuuttavasti.
Haastattelin Sami Oskari Lahtista sähköpostitse syyskuussa 2024.
Mistä Dinosaureeni sai alkunsa? Millainen oli esikoisteoksen matka ideasta käsikirjoituksen kautta julkaistuksi teokseksi?
Itse pidän koko Dinosaureeni-kirjan siemenenä Pako Sherwoodista -novellia, jonka ensimmäinen versio syntyi helmikuussa 2021. Se oli ensimmäinen kirjoittamani tarina, jonka huomasin viittaavan pari vuotta aiemmin kuolleeseen isääni, muodollisesti lähinnä tuttujen paikkojen ja pienten yksityiskohtien kautta (itse tarina on 100% fiktiota) mutta minulle itselleni ennen muuta niin, että koen vanginneeni novellin isähahmoon jotain samanaikaisesti rakasta, pelottavaa, kaunista ja surullista mitä isässäni näin.
Saman vuoden syksynä menin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun, jossa siistin Sherwoodia ja muutamaa muuta novelliani, sekä kirjoitin joukon uusia. Keväällä 2022 lähdin muutaman opettajan ja opiskelijatoverin ehdotuksesta hakemaan keinoja novellien yhteen liittämiseen.
Alkuperäinen ideani oli kirja, joka olisi selvästi novellikokoelma, mutta novellit yhdessä kertoisivat samalla jonkun isomman tarinan. Kirjan aiheeksi oli muodostunut jo tässä vaiheessa vanhemmuus, isän ja pojan suhde.
Lopulta päädyin kuitenkin kirjoittamaan novellien väliin eräänlaista kehyskertomusta, Decameronen tai Tuhannen ja yhden yön tapaan, mutta tämä kehyskertomus osoittautuikin pian varsin itsenäiseksi, otti ikään kuin vallan ja se oli Dinosaureeni-romaanin alku. Novelleista osa jäi tämän romaanin sisään, osaksi sitä, ja niiden rinnalle syntyi myös varta vasten tähän uuteen kontekstiin kirjoitettuja tarinoita. Ja lopulta kaikki sulautui yhteen, yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kuten itse kirjassakin sanotaan (s.222):
”Ei ole romaania, eikä novelleja sen sisällä, on vain yksi kaiken niellyt Dinosaureeni.”
Kustantajan Dinosaureeni löysi syksyllä 2023, kun tapasin Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydämen julkkareissa Niko Aulan, joka kiinnostui kirjasta, ja kustannustoimitus tehtiin seuraavan talven ja kevään aikana. Kirjoitin silloin vielä jonkun verran uusia kohtauksia, ja kirjalle tuli lopulta lisämittaa noin 15%, mikä lienee jokseenkin poikkeuksellista, sillä käsittääkseni käsikirjoitukset yleensä lyhenevät kustannustoimituksen myötä.
Millainen tausta sinulla on kirjoittajana? Edeltääkö esikoisteosta useita pöytälaatikkokäsikirjoituksia?
Kuten varmaan useimmilla kirjoittajilla, on minunkin rakkauteni kirjallisuuteen, kieleen ja sanoihin saanut alkunsa merkityksellisistä lukukokemuksista. Uskoakseni kaikki kirjailijat ovat ensisijaisesti lukijoita, ja niin kai minäkin, vaikka olenkin lukijana hidas ja nirso.
Tieteiskirjallisuus on ollut minulle aina tärkeä laji. Niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Aluksi eskapistisena pelastusrenkaana, mutta myöhemmin olen myös innostunut siitä, miten sen avulla voidaan asettaa suurennuslasin alle sellaisia asioita, joita emme kenties omassa maailmassamme kykene näkemään.
Kasvoin melko vähävaraisessa, mutta kultuurillisesti rikkaassa ympäristössä, ja Rikhardinkadun kirjasto oli lapsena minulle maailman tärkein paikka. Kirjat ovat aina edustaneet minulle jotain arvokasta ja pysyvää – sanojen ja ajatusten maailmaa, ja muistan jo lapsena ajatelleeni, että jos ihmisellä pitää elämässään joku tavoite olla, niin kirjan kirjoittamisen olisi syytä olla omani. Ja koko ikäni minä olen sitä yrittänyt, mutta vasta viime vuosina olen alkanut saada tekstejä valmiiksi. Pääasiassa olen kirjoittanut lyhytproosaa, mutta Dinosaureeni lienee kolmas tai neljäs romaanikäsikirjoitus, jonka olen elämäni aikana aloittanut.
Veikkaan, että todella harva esikoinen on kirjoittajansa ensiyritys.
Koskisaari sanoo kirjassa metafiktio-osaston olevan tulella leikkimistä. Uskalsit kuitenkin lähteä sille tielle. Mistä löytyi usko siihen, että tämä kirjan kirjoittamisesta kertova kirja toimii ja kiinnostaa lukijoita?
En tiedä onko kyseessä usko, vai kenties vain silkka itsepäisyys.
Koskisaaren kommentti, johon viittaat perustuu muistaakseni johonkin, mitä Jenni Linturi minulle kerran sanoi. Hän on entinen naapurini, kokenut kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, ja minun oman kirjoittamiseni varhainen tsemppari ja kriitikko, eräänlainen Koskisaaren prototyyppi siis, kenties.
Tuon saman repliikin alku: ”Jos sä voisit kirjoittaa jostain muusta niin sä kirjoittaisit jostain muusta”, sen sijaan on oma lisäykseni, yritys vakuuttaa itselleni, että aihe valitsee kirjoittajansa.
Siitä, mikä lukijaa kiinnostaa ei minulla ole välttämättä kovinkaan vankkaa käsitystä, mutta luulen ettei lukijaa lopulta niinkään kiinnosta se, mitä kirjassa tapahtuu, tai mitä päähenkilö esimerkiksi tekee työkseen. Luulen, että oikeasti kiinnostavaa on se, miten kirjan sisältö kääntyy lukijan mielessä samastuttavaksi kokemukseksi, tutuiksi tunteiksi tai ilmaisuksi jollekin, mille ei ole ennen ollut sanoja.
Dinosaureenin metafiktiiviset elementit syntyivät melko orgaanisesti, teknisenä ratkaisuna novellien ja romaanikerronnan yhdistämiseksi, eikä niiden takana ole mitään tarkkaan jäsennettyä teoriapohjaa tai ideologiaa.
Olen käsittänyt, että metafiktiota pidetään ennen kaikkea postmodernina tehokeinona, ja että ironiaa ja muita postmodernille kirjallisuudelle ominaisia elementtejä karttavat kirjailijat siksi välttävät sitä, mutta monet sellaiset asiat jotka yhdeltä suunnalta katsottuna voidaan nähdä postmoderneina tehokeinoina, tai peräti tietoisena kikkailuna voi toisesta suunnasta katsoen näyttäytyä jopa olennaisena osana kirjoittajan maailmankuvaa. Kulttuurimme määrittelee tapaamme tarkastella todellisuutta paljon vahvemmin kuin tietoiset valinnat. Ja luulen, että minunkin sukupolveni marinadissa postmodernit tehokeinot ovat olleet päämausteena – olen joskus ajatellut, että jopa tv-komedioiden nauhoitetuissa nauruissa on jotain perin postmodernia, voiko niitä olla näkemättä merkkinä teoksen itsetietoisuudesta?
Silti minä kyllä pyrin ihan tietoisesti eroon esimerkiksi postmodernista välinpitämättömyydestä ja antihumanismista, jotka tuntuvat olevan kaikkialla läsnä. Ajattelen, että taipumuksemme keskittyä siihen, kuinka muut meidät näkevät tekee meistä lopulta jollain tapaa näkymättömiä, ja pidän tyylikkään välinpitämättömyyden ihannettamme pohjimmiltaan aika itsetuhoisena. Se mitä yritän kirjoittaessani tavoittaa on monella tapaa tällaisten postmodernien ilmiöiden ja asenteiden vastakohta, vaikka muodollisesti teksteilläni on varmaankin aika postmoderni ilme. Mutta silti, kaiken sen keskellä minä vain etsin sanojen avulla jotain sellaisia pieniä, arkisia, universaaleja ihmisyyden kikkareita, joita ei voi ironialla ja oulipo-harjoituksilla tavoittaa. Tai siis en tiedä voiko, mutta minusta tuntuu, ettei ehkä voi.
Minun työkalupakkini on kuitenkin rajallinen. Kirjalliset keinoni ovat kuin yhteenkietoutuneiden johtojen sotku, josta yritän näprätä eroon sen johdon jota kulloinkin uskon tarvitsevani. Metodissa ei ole mitään erityisen eleganttia, systemaattista tai lopulta ehkä edes mielenkiintoista, enkä tiedä kuinka tarkkaan osaan sitä itsekään kuvata, sillä olen pohjimmiltani hyvin intuitiivinen kirjoittaja.
Mutta voin yrittää.
Dinosaureenin kohdalla koen – toivon – että teoksen metafiktiivisyys on ensisijaisesti rakentavaa. Postmodernissa kontekstissa metafiktio ja neljännen seinän rikkominen on kai lähinnä tapa korostaa teoksen teoksellisuutta, ja sitä se toki on Dinosaureenissakin. Mutta pyrkimykseni ei ole tällä vieraannuttaa lukijaa tai eristää häntä tarinasta vaan päinvastoin.
Jos ajatellaan metaforaa neljännestä seinästä, niin sen rikkominen käsittääkseni nähdään usein keinona yleisön odotusten ja itse teoksen särkemiselle – teos osoittaa olevansa teos ja siten tavallaan tekee itsensä mahdottomaksi. Mutta, olisiko tämä kaikki mahdollista nähdä myös toiselta, rakentavammalta kantilta? Eikö neljännen seinän rikkominen voisi olla keino tuoda yleisö sisään teoksen maailmaan? Tätähän taikurikin tekee kutsuessaan lavalle avustajan. Metaforani tuntuu pakotetulta ja sekavalta, mutta jotain tämänkaltaista toivon kirjani ja lukijan välillä tapahtuvan. Dinosaureeni kieltämättä tietoisesti uhmaa lukijan tulkintaa viittaamalla itseensä ja hämärtämällä identiteetin ja teoksen ääriviivoja, mutta uskon, että lukijalle selviää lopulta myös miksi näin tehdään.
Tarinan tasolla Dinosaureenin metafiktio voidaan nähdä teoksen itsereflektiona. Kirjoittaminen on Jussille vastausten etsimistä, se on hänen tapansa nähdä itsensä ja ympäristönsä. Samoin metafiktio on teoksen tapa nähdä itsensä. Näin kirjan metafiktiivisyyden voi käsittää myös yrityksenä laajentaa Jussin kokemukset teoksen tasolle, ja sitä kautta – toivottavasti – universaaliksi kokemukseksi.
Kuivemmalla, teknisellä tasolla metafiktio on puolestaan mahdollistanut sen, että olen saanut ikään kuin leivottua kirjan sisään eräänlaisen lukuohjeen, ohjattua lukijaa novellien ja muun kerronnan seassa.
Täytynee tällaisen hölynpölyn perään vielä korostaa, että minä en ole kirjallisuustieteilijä, enkä halua missään nimessä sellaisena esiintyä, joten kaikki minun selitykseni tällaisista asioista kannattaa ottaa lähinnä taiteilijan yrityksenä kommentoida teostaan tai työtapojaan. Pahoittelen etukäteen kaikkia akateemisista päistä tätä lukiessa revittyjä hiuksia.
Jussi mainitsee kirjoittavansa kirjaa Emacsilla. Onko tämä omaelämäkerrallinen detalji vai pieni yksityiskohta rakentamaan lukijalle kuvaa Jussista ihmisenä? Valinta on sen verran mielenkiintoinen, ettei se voi olla sattumaa.
Dinosaureenissa on lukuisia viittauksia minulle rakkaisiin tai muuten tärkeisiin juttuihin ja GNU Emacs -tekstieditori on ehdottomasti yksi niistä. Tätäkin vastausta kirjoitan nyt Emacsilla.
Minun näkemykseni on, että kirjoittamiseen sopivat parhaiten kirjoittamiseen tarkoitetut työkalut. Historiallisesti nämä ovat olleet kynä ja kirjoituskone, jotka molemmat ovat edelleen käyttökelpoisia, mutta niiden rinnalle on tullut tietokoneiden myötä myös tekstieditori, joka on itselleni sopivin näistä kolmesta.
Olen käyttänyt Emacsia satunnaisesti vuodesta 2018, ja viimeiset pari vuotta se on ollut pääasiallinen työkaluni.
Dinosaureenin käsikirjoitus tosin on kirjoitettu Scrivenerillä, sillä aloitin työn siinä ympäristössä, mutta seuraavaa kirjaani kirjoitan nyt Emacsin Org mode -tilassa.
Microsoft Word ja muut ”tekstinkäsittelyohjelmat” on suunniteltu valmiiden dokumenttien laatimiseen, yrityksenä yhdistää tekstieditorin ja julkaisuohjelman ominaisuudet yhteen ohjelmaan. Mielestäni lopputulos on edelleen, 50 vuotta myöhemmin, lähinnä surkea kompromissi, joka soveltuu parhaiten esimerkiksi kerrostalon ilmoitustaululle kiinnitettävien viestien laatimiseen.
Ymmärrän toki, että tämä on vähän tällainen ”old man yelling at clouds” -juttu, eikä kantani asian suhteen ole mitenkään ehdoton, enkä muista koskaan yrittäneeni käännyttää ketään Emacsin käyttäjäksi, asia tulee lähinnä esiin jonkun kysyessä tai kun joudun puolustamaan valintojani Word-kultin jäsenille. Jos joku kokee, että Word on hänelle itselleen oikea työkalu kirjoittamiseen, niin en minä vastaan väitä. Kyse on lopulta henkilökohtaisista mieltymyksistä. Eräs tuttu kirjailija kirjoitti kokonaisen kirjan puhelimellaan.
Sanottakoon vielä, että itsekin kyllä käytin Word-ohjelmaa Dinosaureenin kustannustoimituksen aikana, sillä kustannustoimittajani (ja henkilökohtainen sankarini) Kosti Salminen sitä toivoi. Ja kaikista puutteistaan huolimatta Word tuntui kyllä yhteistyöhön ja kommentointiin tarkoitettujen työkalujen puolesta tähän työhön melko sopivalta, ja helposti omaksuttavalta.
Millainen kirjoittaja olet? Onko tavassasi työskennellä jotain erityistä? Mikä Dinosaureenin kirjoittamisessa oli vaikeaa, mikä helppoa?
Edellä mainittu Emacs lienee oudoin yksityiskohta työtavoissani. Olen perusluonteeltani levoton ja keskittyminen työhön on joskus vaikeaa. Tähän auttaa, se, että olen antanut itselleni luvan olla kirjoittamatta sellaisina päivinä kun kirjoittaminen ei onnistu. Silloin hommasta ei tule väkisin pakertamista, lopputulos on lähempänä omaa ajatusta ja myös muodollisesti hallitumpaa.
Toisaalta – jokseenkin paradoksaalisesti – deadlinet ovat minulle myös aika ehdoton vaatimus. Näihin sinun kysymyksiinkin vastatakseni minun piti ensin ilmoittaa sinulle mihin mennessä aion niin tehdä.
Dinosaureenin suurin haaste oli pitkään draaman kaaren epämääräisyys, jota kronologian rikkominen korosti. Tiesin, että kirjan kieli on tarkkaa ja toimii, ja luotin rakenteelisiin ratkaisuihini ja kirjan perusideaan, mutta hain pitkään jotain romaanin logiikaksi hahmottamaani, tietämättä mitä se tarkalleen ottaen edes on, näin sen vain silmäkulmastani.
Lopulta viimeinen palanen oli Koskisaaren hahmo, jossa yhdistyi pari aiemman version sivuhenkilöä ja joka toi Dinosaureeniin kaiken sen mitä mitä olin etsinyt ja enemmänkin. Hänen myötään kirjan muutkin osat loksahtivat paikalleen ja Dinosaureenista tuli se kirja, jota olin yrittänyt vuosia kirjoittaa.
Yleisemmin kirjoittamisessa vaikeinta lienee aina sen olkapäällä istuvan, korvaan kuiskivan pikkuperkeleen taltuttaminen. Sen, joka kertoo, ettei sinusta ole mihinkään, ettei ketään kiinnosta mikään mitä sinä haluat sanoa, joka moittii sinua ylimieliseksi, jos edes kuvittelet, että voisit olla tyytyväinen päivän työhön, ja muistuttaa, että vain yrittämällä voi epäonnistua. Luullakseni moni kirjoittaja tuntee tämän olennon.
Mutta kun sen saa hetkeksi kolkattua tajuttomaksi, niin silloin kirjoittaminen on ehkä parasta mitä tiedän. Silloin se tuntuu usein helpolta, miltei siltä kuin seuraisi sivusta tarinan kehittymistä.
Onko sinulla seuraava romaani jo työn alla?
On, mutta niin alkumetreillä, ettei minulle ole vielä selvinnyt, mistä kirja kertoo. Kokonaisuus on vielä hahmoton, ja hyvä niin, sillä on tilaa liikkua minne haluaa. Minulla kyllä on vahva tunne, että ainakin yhtenä kirjan teemoista on sanat, se miten me niitä käytämme ja mitä ne meille tarkoittavat. Sanat ja kieli ajatuksen perustana merkitsevät minulle paljon, ja koen usein jotain epämääräistä ahdistusta siitä, että ihmiset ympärilläni tuntuvat suhtautuvan välinpitämättömästi minulle niin tärkeään asiaan.
Ystäväni usein päätyvät pitämään minua jotenkin pedanttisena tai viisastelevana, kun tosiasiassa olen jäänyt keskustelun aikana jumiin käyttämiimme sanoihin. Kommunikoinnin vaikeus on monien ihmisten välisten konfliktien takana, ehkä jopa useimpien. Tämäkin oli yksi Dinosaureenin kirjoittamisen aikana esiin nousseista teemoista, jonka tarkastelua haluaisin jatkaa.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Yksi kirja, jonka voisi tässä yhteydessä ainakin mainita on Jenni Linturin viimeisin teos, Äärimmäisellä laidalla, joka sijoittuu Pihlajamäkeen, samalle pihalle kuin Dinosaureeni, joskin 40–50 vuotta aiemmin. Kirja on teknisesti todella kunnianhimoinen ja Linturi on löytänyt kertojalleen todella ainutlaatuisen, ajatusta seuraavan äänen. Linturi on myös taitava ajankuvan rakentaja ja Helsingin 70-luvun lähiöelämää kuvataan uskottavasti ja varmasti.
Kirja, jota juuri nyt luen on Pentti Järvelinin Pölykola. Kirja koostuu tuoreen isän päiväkirjamerkinnöistä, ja on yli 400 sivua pitkä, pienellä kirjasimella ladottu, arkisen kaunis, autenttinen isyyden kuvaus. Kirja on tosin vähän vaikeasti saatavilla, mutta jos tämä tulee joskus jossain antikvariaatissa vastaan, tai kirjasta otetaan uusi painos niin kannattaa hankkia.
Aiemmin Järvelin on myös piirtänyt ja julkaissut erinomaisen ilahduttavaa Tuoli-sarjakuvaa, jota voi lukea verkossakin.
Samalla pitää varmaankin mainita myös Järvelinin vuosia sitten toimittama Hai Jump -skeittilehti, josta löytyvät gonzo-pätkät ovat suomalaisen journalismin kätketty aarre – myös meille, jotka emme skeittaamisesta mitään ymmärrä. Pölykolan tapaan näitä lehtiäkin voi kyllä olla vaikea löytää mistään, mutta mitäpä olisi elämä ilman kirjallisten harvinaisuuksien metsästämistä?