Sami Kolamo on jalkapallofani henkeen ja vereen, mutta Qatarin MM-kisat saavat mediatutkijan syljeskelemään. Jalkapallon suurtapahtumia ja niiden kulisseja työkseen pitkään tutkinut YTT Kolamo on kriittinen ääni korruptoituneen kansainvälisen huippu-urheilun mediakentällä.
Kolamon uusi teos Riistopallon MM-kisat Qatarissa (Vastapaino 2022) kertoo kaunistelematta siitä, mistä näissä kisoissa on kyse: ihmisoikeudet ja perusarvot on poljettu rahan alttarille jälleen kerran, kun epädemokraattinen maa saa megatapahtuman näyteikkunakseen. Haastattelin Sami Kolamoa sähköpostitse marraskuussa 2022.
MM-kisat alkavat! Futisfanin tähtihetki keskellä marraskuun harmautta vaiko jotain ihan muuta?
Varmaan tähtihetki monelle futisfanille niin Suomessa kuin muuallakin maailmaa. Kaltaiselleni kriittiselle fanille, ja meitäkin on todella paljon, kyse on megatapahtumasta, jossa epäkohtien määrä on silmiinpistävä – ekologisista ongelmista ihmisoikeusongelmiin. Siksi en suostu puhumaan niinkään MM-kisoista vaan pikemmin Riistopallokisoista.
Moni hieraisi silmiään, kun kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA myönsi vuoden 2018 MM-kisat Venäjälle ja vuoden 2022 kisat Qatarille. Onko kansainvälistä huippu-urheilua enää mahdollista ajatella ilman korruptiota ja rahan tuomaa harvainvaltaa? Jalkapallo ei ole ongelman kanssa yksin.
Jalkapallo, kuten muukin huippu-urheilu on kiinteä osa yhteiskuntaa – taloutta, politiikkaa ja kulttuuria. Maailmassa on runsaasti valtioita, joiden toiminta ei perustu länsimaissa totutuille demokraattisille arvoille. Näitä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, kyseenalaistetaan toki paikoin myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Urheilun katto-organisaatiot ovat toimineet pitkään kaiken valvonnan ulkopuolella, piiloutuneet Sveitsin tiukkojen pankkisalaisuuksien taakse ja siirtäneet varoja veroparatiiseihin. Kun valtaan vielä on päässyt Sepp Blatterin kaltaisia häikäilemättömiä urheilujohtajia, ei ole enää outoa, että korruptio rehottaa ja valta keskittyy pienelle sisäpiirille.
Kävit viime vuonna paikan päällä Qatarissa ja vertaat monia paikkoja siellä Potemkinin kulisseihin. Selitä hieman, minkälainen maa Qatar oikein on.
Qatar on niin sanottu vuokraajavaltio (rentier state), jonka talous ja vaikutusvalta ovat perustuneet pitkälti fossiilikapitalismiin, maakaasusta ja öljystä saatuihin tuloihin. Niiden avulla rakennetaan qatarilaista hyvinvointivaltiota, jossa erilaisten tukien ja etuuksien saajia ovat noin 300 000 etnistä qatarilaista.
Tämän systeemin, joka käsittää muun muassa koulutus- ja terveyspalvelut, ulkopuolella ovat siirtotyöläiset, joita on 90 prosenttia väestöstä. He ovat paarialuokkaa, joiden kohdalla ihmisoikeudet eivät toteudu. Nyt Qatar haluaa laajentaa elinkeinorakennettaan ja esittäytyä varakkaiden turistien ja investoijien ykköskohteena. Siksi maahan rakennetaan urheilutilojen ohella uutta liikenteellistä ja digitaalista infrastruktuuria sekä hotelleja, kauppakeskuksia, uimarantoja ja niin edelleen. Maa näyttää yhdeltä isolta työmaalta, maisemaa täplittävät nostokurjet ja auki revityt kadut sekä keskeneräiset rakennukset.
Potemkinin kulissit viittaa Qatarin massiiviseen asuntotuotantoon. Tällä hetkellä useat asunnot ovat tyhjillään, mutta Qatarin valtio uskoo, että muun muassa jalkapallon MM-kisojen mukanaan tuoma medianäkyvyys houkuttelee paikalle entistä enemmän ulkomaisia asuntosijoittajia. Asuntoja on kyhätty pystyyn runsaasti uusien stadioneiden ympärille.
Intialaisten, nepalilaisten, bangladeshilaisten, pakistanilaisten, egyptiläisten, sudanilaisten ja monista muista maista tulevien vierastyöläisten kohtelu Qatarissa on noussut esiin jo monena vuonna mediassa. Mutta miksei mitään tapahdu heidän hyväkseen? Voiko heidän asemansa kohentua tulevaisuudessa?
Uudistuksia on tehty lainsäädäntöön eli paperilla parannuksia on tapahtunut ja jotkin harvat työnantajat ovat ottaneet uudistukset huomioon, kuten työntekijän oikeuden vaihtaa työpaikkaa. Enemmistö urakoitsijoista kuitenkin pitää kiinni vanhoista, ihmisoikeuksia riistävistä tavoistaan, koska työolosuhteiden valvonta on heikkoa.
Sitten kun kansainväliset toimijat, esimerkiksi Amnesty tai Human Rights Watch, ovat esittäneet syytöksiä orjatyövoiman käytöstä, vastuuta on palloteltu Qatarin työministeriön, pääurakoitsijoiden, aliurakoitsijoiden, värväreiden ja MM-kisojen kohdalla Fifan kesken. Kun globaalin median katse siirtyy MM-kisojen jälkeen pois Qatarista, en usko, että ainakaan mitään parannuksia tulee tapahtumaan. Päinvastoin.
Onko väärin sanoa, että Qatarin koko olemassaolo perustuu suurelta osin vierastyöläisten työpanokseen?
Qatarin valtiollinen toimijuus tai eksistenssi perustuu fossiilikapitalismiin. Tätä rahaa käytetään rakentamaan verkostoja (ostot ja investoinnit) eri puolille maailmaa sekä houkuttelemaan vierastyöläisiä tekemään matalapalkkatöitä Qatariin.
Viimeiset parikymmentä vuotta Qatar on pyrkinyt perustelemaan tärkeyttään ennen kaikkea myös pehmeän vallankäytön kautta järjestämällä suuria urheilutapahtumia ja rahoittamalla ennen kaikkea jalkapalloseura Paris Saint Germainia.
Miten kansainvälisen jalkapalloperheen tulisi uudistua? Pidätkö sitä realistisena?
Jalkapallo tai urheilu ylimalkaan on hyvin harvoin etujoukoissa silloin, kun vaaditaan muutoksia vallitseviin toimintatapoihin tai tehdään historiallisesti käänteentekeviä liikkeitä. Kuningaspelinä futisperhe voisi puuttua huomattavasti aktiivisempi nykyisiin globaaleihin ongelmiin. Näistä tärkein on ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden nopea huonontuminen.
Jalkapalloperheen toivoisi kantavan kortensa kekoon tässä koko planeettamme tulevaisuuden kehityskulkuihin vaikuttavassa globaalissa uhkassa. Jalkapallon parissa toimivat katsovat kuitenkin usein liialti vain lajiin itseensä: suorituksiin, pisteisiin ja pelitapahtumiin sekä niiden kautta syntyviin tunteisiin.
Ajattelutapaa on rajattu jopa tarkoitushakuisesti, jotta ei tarvitsisi sanoa mitään ulkourheilullista, saati tehdä yhteiskunnallisesti merkittäviä aloitteita à la Muhammad Ali tai Billy Jean King.
Ovatko ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhujina meritoituneet Megan Rapinoen (ja kotimaisessa mittakaavassa esimerkiksi Tim Sparvin) kaltaiset hahmot poikkeuksia jalkapalloyhteisössä? Kuinka heidän sanomaansa suhtaudutaan päättävissä pöydissä?
Jos lukee jalkapalloilijoiden someviestejä, ihmisoikeus- ja tasa-arvotaistelijat ovat todellakin harvoja poikkeuksia. Naisfutarit ja jotkin tummaihoiset futarit ovat pitäneet meteliä enemmän kuin muut. Yhteiskunnallisia epäkohtia esille nostaviin futareihin päättäjät ovat suhtautuneet melko välinpitämättömästi.
Mitkä ovat vinkkisi faneille, jotka miettivät, mitä tehdä kisojen aikana? Voiko kotisohvalta vaikuttaa?
Somen voimaa ei tule aliarvioida, kuten me too -kampanjat ovat osoittaneet. Faneilla on hyvin paljon vaikutusvaltaa ja tämä on näkynyt myös kansallisissa sarjoissa silloin, kun fanit ovat joukolla protestoineet seurajohtoa vastaan. Kotisohvalta voi levittää myös kriittisiä kannanottoja, vaikka pelejä katsoisikin.
Mitä enemmän protestiääniä MM-kisojen aikana, sen parempi – yleensä nimittäin kritiikki vaimenee, kun kisat alkavat. FIFA ja kisaisäntä Qatar haluavat juuri sitä, että MM-kisojen aikana puhutaan vain ja ainoastaan pelitapahtumista, maaleista, huippusuorituksista ja sen sellaisista.
Olet tallentanut kaikki jalkapallon MM-ottelut vuodesta 1986 alkaen. Olet aiemmin kirjoittanut muun muassa jalkapallon kauneudesta ja jalkapallotaktiikoista. Kyllästytkö koskaan katsomaan futista?
En ole kyllästynyt itse peliin, joka on ennalta-arvaamatonta ja käsikirjoittamatonta. Pelissä on aina mukana leikin ja improvisaation elementtejä, odottamattomia draaman käänteitä, taiteilijuutta, kehollista estetiikkaa ja taktisia oivalluksia.