Salli Karin esikoisteos Vedestä ja surusta kertoo residenssimatkasta Islantiin ja siellä jylhän luonnon keskellä mieleen palaavista muistosta aikaisemmasta rintasyöpäkokemuksesta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo sairastamisesta ja muistoista kauniilla tavalla.
Haastattelin Karia sähköpostitse syyskuussa 2024.
Vedestä ja surusta on omaelämäkerrallinen romaani. Mistä tuli sysäys kirjoittaa tapahtuneesta romaani?
Ensisysäys lähti nimenomaan matkastani Islantiin ja siitä maisemasta. Vietin maassa kaksi kuukautta ja kirjoitin päivittäin muistikirjaan ihan vain tallentaakseni kokemuksen itselleni. Reissun jälkeen muokkasin tekstipätkiä vähän ja näytin muutamalle kirjoituskollegalle. He olivat innoissaan, mutta pyysivät kuulla lisää siitä mikä on “kaiken taustalla”.
Tajusin, että luontokuvaus kaipaa kontrastin toimiakseen ja lisäsin mukaan jaksot sairastumisesta. Tämän jälkeen palaset alkoivat sulautua käsikirjoitukseksi, jossa tajusin olevan potentiaalia kirjaksi.
Millaisen matkan esikoisteoksesi teki ennen päätymistään julkaistuksi kirjaksi?
Työstin teosta määrätietoisesti kaksi vuotta päästäkseni julkaisukelpoiseen tulokseen. Kuitenkin vanhimmat tekstit, nimenomaan nuo kuvaukset sairastumisesta, ovat jo vuosikymmenen takaa. Silloin koetin käsitellä aihetta ensimmäisen kerran, mutta kirjalliset ja psyykkiset keinot uupuivat enkä hahmottanut kokonaisuutta.
Tavallaan voi siis sanoa, että matka oli pitkä, vuosikymmenen mittainen, niin kuin esikoiskirjailijoilla usein. Toisaalta palasten osuttua kohdalleen, oli loppuunsaattaminen verrattain nopeaa. Lähetin teoksen kustantamokierrokselle marraskuussa 2023 ja kesäkuussa 2024 kässäri lähti painoon. Editointiin kustannustoimittajan kanssa meni siis vain puoli vuotta.
Millaista oli purkaa omia kokemuksia kaunokirjallisuudeksi? Mikä kirjan kirjoittamisessa oli helpointa, mikä vaikeinta?
Oman kokemuksen muuttaminen kaunokirjallisuudeksi oli enimmäkseen helpottavaa. Sain asiaan etäisyyttä, kun ikään kuin irrotin tarinan persoonastani ja annoin pois. Romaani on aina tietoisesti rakennettu kokonaisuus, vaikka vaikutelma olisi paikoin luonnosmainen tai hetkeen heittäytyvä. Nämä ovat valintoja, joita tehdään pitkään harkiten ja keskustellen. Tämän tajuaminen oli aluksi vaikeaa, kun ensimmäiset koelukijat kommentoivat päähenkilön reaktioiden uskottavuutta ja teki mieli vastata, että “näin se oikeasti elämässäni meni”.
Kun annoin itselleni luvan irrota faktoista ja oikeasti mennä fiktioon, häpeä helpotti ja uskalsin tehdä ratkaisuja nimenomaan tarinan tarpeisiin. Koen lopputuloksen olevan jossain toden ja kuvitelman rajalla, ja se on oikein hyvä paikka.
Olet ammatiltasi teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti. Värittääkö tämä tausta mielestäsi jotenkin tapaasi kirjoittaa, vai lähdetkö kirjoittaessa jollain tapaa tyystin eri lähtökohdista liikkeelle?
Koen kaiken luovuuden lähtevän samasta pisteestä, keinot vain vaihtelevat valitun ilmaisumuodon mukaan. Kirjoittaessani olen hyvin tilallinen ja kuvallinen, se on ikään kuin konkreettinen aloituspiste, josta idea sitten etenee omille teilleen.
Lavastustaustani vaikuttaa varmasti kirjoittamiseen. Näen tilanteet usein etäältä kuin kohtauksina näyttämöllä tai elokuvassa ja sitten kielellisillä valinnoilla kuljetan lukijan katsetta pitkin käsillä olevaa hetkeä. Sanojen rytmissä ja sointuisuudessa on värit ja sävyt, kuin filtteri kohtauksen päälle. Lähden mielelläni tarkoista aistihavainnoista, sisäisistä tai ulkoisista.
Kirja on rakentunut kahdelle vuorottelevalle aikatasolle. Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?
Viittasin tähän jo aiemmassa vastauksessa, maisema tuli ensin spontaanina kokemuksena ja sairaus piti rakentaa siihen rinnalle, jotta sain kokonaisuuden toimimaan. Koin kahden vastakohtaisen tilan ja tunnelman vuorottelemisen myös tarjoavan mahdollisuutta kiinnostaville leikkauksille ja ylläpitävän tätä kautta jännitettä.
Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan alusta asti toimiva. En kaivannut rakenteeseen mitään monimutkaista, halusin ladata panokset kieleen ja yksittäisen kuvan tunnelman luomiseen.
Kenelle suosittelisit residenssimatkaa Gullkistaniin?
Sellaiselle joka haluaa istua kummallisessa pikkumökissä sateessa ja eristyksissä sattumanvaraisten muukalaisten kanssa. Siinä oppii paljon itsestään, olosuhteet ovat sillä tavalla karut. Osa rakastaa, osa ei: residenssijaksoni aikana eräs vieras päätyi lähtemään suunniteltua aiemmin, koska ei sietänyt eristystä. Toinen toisaalta jäi kuukausia aiottua pidempään.
Tuollainen reissu on aina riski, mutta riskejä kannattaa ottaa, sillä parhaimmillaan voi saada jotain mieletöntä. Itse sain esikoisromaanin. Se ei ollut suunniteltu juttu, en olisi osannut suunnitella tällaista.
Kuulut Kriittisen korkeakoulun kautta esikoiskirjailijaksi tulleiden joukkoon. Mitä Kriittinen korkeakoulu sinulle antoi?
Se oli aivan käänteentekevä juttu. Voi sanoa, että Kirjoittajakoulu antoi minulle kirjailijuuden. Ensimmäistä kertaa uskalsin näyttää tekstejäni muille ja altistin tekemiseni palautteelle ja ulkopuolisen katseelle. Se oli hirveää ja ihanaa. Opin muokkaamaan tekstiä, opin lukemaan omaa ja muiden materiaalia tarkasti, sain kirjoittavia ystäviä ja tätä kautta upeita esilukijoita, altistuin runoudelle ja muille merkittäville tekstimuodoille, tapasin kustannustoimittajia (vaikka en siis tätä nykyistäni), sain esimakua miten ala toimiin, tuli kirjallista sivistystä ja itseluottamusta.
Kävin myös Jatkopajan, joka on kaksivuotisen Kirjoittajakoulun valinnainen kolmas vuosi. Sanoisin, että Kirjoittajakoulu on vähän kuin tuo residenssi: osa rakasti, osa ei. Se on rankka puristus, joka vei paljon aikaa ja voimia. Suosittelen kaikille, jotka haluavat todella panostaa kirjoittamiseensa.
Miltä nyt tuntuu, oletko kiinnostunut jatkamaan kaunokirjallisuuden parissa?
Tuntuu hyvältä ja ehdottomasti olen kiinnostunut jatkamaan, kunhan vain ensin annan aivojen vähän levätä. Rakastin yhteistyötä kustannustoimittajani Johanna Haakanan kanssa ja Siltalalla kaikki sujui muutenkin upeasti. Pelkäsin luoko julkaisuun tähtääminen paineita ja raskauttaa tekemistä, mutta niin ei onneksi käynyt. Kirjoittaminen pysyi koko prosessin ajan yhtä rakkaana ja omana kuin aiemminkin.
Olihan se samalla toki myös oikeaa työtä ja pieni lepo oli prosessin jälkeen tarpeen. Kirja on ollut ulkona nyt kuukauden ja tähän asti kokemus on ollut lempeä ja rohkaiseva. Pöytälaatikossa on muitakin käsiksiä, joita alan selailla kun on aikaa muilta töiltä.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Tänä vuonna Kirjoittajakoulun luokaltani ovat jo julkaisseet kirjoja muun muassa Irene Kajo (Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta), Vehka Kurjenmiekka (Talventaitto) ja Sami Oskari Lahtinen (Dinosaureeni). Tässäpä kiinnostavia uusia tulokkaita, joita kannattaa pitää silmällä. Esimerkiksi Samin isäsuhdetta käsittelevä esikoisromaani Dinosaureeni oli minulle kiehtova tekstuaalinen höykytys. Suosittelen siihen heittäytymistä. Ja suosittelen aina myös omia pieniä kulttuuritekoja, niin kuin että sulkee vaikka verhot ja tanssii olohuoneessa pari lempibiisiä. Tai piirtää jonkun pöhkön kuvan ja kehystää sen kylppärin seinälle. Taiteessa pitää määrittää omat säännöt, silloin sen tekemisestä ja kokemisesta saa riemua.