Pontus Purokuru tuntuu kovin tutulta mieheltä, mutta siihen on tietysti syynä podcastien kuuntelemisesta muodostunut parasosiaalinen suhde. Mikä meitä vaivaa -podcastissa moneen kertaan mainittu Haavamaa-teos kuitenkin kiinnostui ja osoittautui siinä määrin kiinnostavaksi, että halusin kysellä siitä lisää Purokurulta.
Haastattelin Purokurua sähköpostitse heinäkuussa 2023.
Mistä Haavamaa sai alkunsa? Mikä oli sysäys, joka potkaisi kirjoitusprosessin käyntiin?
Juuri ennen pandemian alkua istuin tallinnalaisessa asunnossa vanhan kaupungin muurin sisällä, siis kirjaimellisesti muurin sisällä, ja aloin käsitellä hirveää hengenahdistuskohtausta kirjoittamalla säkeitä vihkoon. Säkeissä muodostui kuvaus elämänmuodosta, joka rakentaa itselleen valtavaa hautaa. En ole aikaisemmin julkaissut runoja, joten en osannut heti ajatella, että selviytymismielessä syntynyt runoteksti veisi kohti kirjaa.
Samaan aikaan yritin pitää kasassa jättimäistä proosakäsikirjoitusta. Tuli tarve pitää taukoa ja tehdä jotakin hallittua ja hillittyä. Pandemian aikana kävin vaeltamassa Norjassa ja kävelin muutenkin paljon, ja askeleet alkoivat tuottaa niukkaa proosaa, jonka teemat yhdistyivät runoihin.
Mikä tämän kirjan kirjoittamisessa oli helppoa, mikä vaikeaa?
Kirjoittaminen oli hidasta mutta nautinnollista, koska se tapahtui muutaman vuoden aikana eikä siihen liittynyt minkäänlaisia paineita tai vaatimuksia. Kukaan ei ajatellut minun julkaisevan runoja, joten olin vapaa ennakko-odotuksista.
Haavamaan editoiminen oli hankalahko prosessi. Pieni sivumäärä ei tarkoita, että tekstin uudelleentyöstäminen olisi helpompaa kuin pitkän kirjan. Kun työskentelin toimittajana, toimituspäälliköllä oli tapana sanoa, että silloin tulee pitkiä juttuja, kun ei ole aikaa tehdä lyhyttä. Lyhyeksi tiivistäminen vaatii aikaa ja etäisyyttä, viiveen kestämistä ja toistuvaa tekstin äärelle palaamista.
Millainen kirjoittaja ylipäänsä olet? Kirjoitatko laajempia tekstimassoja, joista sitten editoit ja karsit lopullisen tekstin, vai ajatteletko kaiken päässäsi niin pitkälle, että kirjoitat pitkälti valmista tekstiä?
Kustantaja luonnehti runsaaksi kirjoittajaksi: laskin, että jos yhteiskirjat lasketaan, kirjakäsikirjoituksia olisi jonossa periaatteessa tämän vuosikymmenen jokaiselle vuodelle. On tietysti eri asia, mitkä kirjat päätyvät valmiiksi. Hilloan nytkin läppärin uumenissa kohtalaista pinoa romaani-, novelli- ja esseekäsikirjoituksia, joita en syystä tai toisesta ole vienyt loppuun. Mutta ehkä palaan niihin viiden tai kymmenen vuoden päästä.
Fantasioin aina kirjasta, joka syntyisi monotaskaamalla yhtä rakennekaaviota ja valmistuisi siististi hiottuna. Kirjoitan kuitenkin aina ylituotantoa ja sinnetänneilen. Niin kai elämä yleisesti toimii: pursuamalla.
Tekstiäsi – niin runoja kuin proosapuoltakin – voi tässä perustellusti luonnehtia aforistiseksi. Onko se sinulle luontainen tapa kirjoittaa, vai erityisesti tähän kirjaan sopivaksi katsottu tyyli?
Aforismissa yhdistyy runous, filosofia ja essee. Kaikissa näissä lajeissa rakastan aforistisia kirjoittajia: Sarah Mangusoa, Reetta Pekkasta, Nietzscheä, Herakleitosta, vanhoja kiinalaisia maisemarunoilijoita. En ole kuitenkaan niin kärsivällinen, että jaksaisin kirjoittaa pelkästään aforistisesti.
Ajattelen, että filosofia, runous ja aforismit ovat kaikki tiivistettä, jota lukijan pitää itse lantrata tai vaahdottaa, toisin kuin perusproosa, joka on valmista sellaisenaan nautittavaksi. Siksi filosofiaa, runoutta ja aforismia voi lukea toistuvasti uudestaan, kun taas proosan lukeminen jää itselleni yleensä yhteen kertaan.
Kuinka päädyitte kääntökirjamuotoon? Mistä syntyi ajatus runokokoelman ja proosatekstin yhdistämisestä? Pitikö miettiä pitkään miten päin eri tekstit kirjassa ovat, nythän proosapuoli on hieman enemmän etupuoli (viivakoodi- ja ISBN-numero ohjaavat tulkitsemaan runokokoelman kannen takakanneksi, mikä ohjaa kirjastoja, mikä ohjaa lukijoita).
Yritin ilmaista hautakokemusta ensin runomuodossa. Kykenin tuottamaan tiettyjä intensiivisiä aistimuksia ja muotoilemaan joitain ajatuksia, mutta hahmoja tai kertomuksia en osannut rakentaa runon keinoin. Siksi tuli tarve ilmaista samat kokemukset ikään kuin kaksi kertaa, runona ja proosana. Halusin asettaa molemmat puolet tasa-arvoisiksi, kumpikaan ei saanut edeltää toista. Siksi kääntökirja oli ensimmäisestä versiosta lähtien selvä ratkaisu.
Haavamaa on itselleni nimenomaan fyysinen kirja. Vaikka siitä on olemassa sekä e-kirja että äänikirja, ajattelen niitä eri teoksina, koska niissä proosapuoli on asetettu ensisijaiseksi ja runot seuraavat perässä. Silloin katoaa kirjan esineluonne. Painetussa kirjassa runo heittää lukijan proosaan ja proosa runoon, laji vaihtuu toiseen saumattomasti keskellä kirjaa, vain tekstin suunta muuttuu. Ratkaisu alleviivaa kirjan perusteemaa siitä, miten mikään ei todella lopu, mitään äkillistä romahdusta tai maailmanloppua ei tule, eikä vanhoista ihmissuhteistakaan pääse kunnolla eroon. Kaikki viipyilee, riutuu ja kituu.
Kustantajan ideasta editoinnin aikana tutkittiin myös, miten tekstit toimisivat päällekkäin, niin että runot ja aforismit olisi painettu eri väreillä rivien väleihin, marginaaleihin ja osin proosan päälle. Se ei toiminut, koska runo edellyttää tyhjyyttä ja tilaa.
Lukijakommenttien perusteella kirja on koettu kauttaaltaan runolliseksi siten, että proosapuolenkin kieli käyttää runon keinoja mutta niin, että tekstistä nousee romaanihahmoja ja kertomuksen kaaria ikään kuin gradientteina.
Miten haluaisit tulla haudatuksi? Oletko harkinnut promessointia? Mistä tämä hautaamisen teema kirjaan nousi? On kiehtovaa, miten se eri muodoissaan tulee vastaan uudestaan ja uudestaan.
Haudat ovat kiehtoneet ysärilapsuudesta asti, kun Suomessa oli jonkinlainen saatananpalvontapaniikki, black metal soi ja hautakiviä kuulemma kaadettiin. Hauta on sekä hirveän banaali ja nolo symboli että merkki äärimmäisestä rajasta, kuolemasta ja tuhosta. Vaikka me kaikki päädymme hautaan, hautaa on silti vaikea ottaa vakavasti, koska se on niin ylikäytetty elementti viihteessä ja kaikessa. Hauta naurattaa ja hirvittää.
Kirjoittamisen aikaan koin, että jokainen kaivaa itselleen yksilöllistä hautaa ansioluettelon muodossa samalla, kun kapitalistinen elämänmuotomme polttaa planeetan ilmakehää ja eliöstöä tuhkaksi huimalla nopeudella, jalostaa kaiken mikromuoviksi ja kaataa muovin mereen. Ydinvoimaloista ja mineraalikaivoksista jää upeat rauniot tuleville arkeologeille. Ne kapseloivat käynnissä olevaa tuhoa tulevaisuutta varten, vähän niin kuin yhden ihmisen hauta on väliaikainen tallenne.
Kuoltuani haluaisin tulla poltetuksi ja hajautetuksi moneen paikkaan. Ihanteellista olisi päästä tuhkana sekä mereen, järvisaareen että hedelmöittämään jotakin kasvipenkkiä. Miksei promessointikin kävisi. Pääasia, että tulee tuhkaa.
Millaista on olla kirjoittaja maailmassa, joka pikkuhiljaa rapistuu ja tuhoutuu, niin että automatkoillakaan ei enää riitä ötököitä täplittämään tuulilasia?
Iloisen pessimististä. Minkäänlaiseen epätoivoon ei ole syytä. Koettu ilo on aina todellista, ja jokainen elämä on ainutlaatuinen sen aikaa kun se kestää.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt? Kaikenlaiset kulttuurin osa-alueet käyvät.
Suosittelen pitkiä kestoja ja kaikkea, mikä on mittakaavaltaan niin älytöntä, että sitä ei voi varsinaisesti suorittaa. Yle Areenasta voi kuunnella hitaana äänikirjana vanhoja klassikoita, kuten Proustia ja Volter Kilpeä. Tuntikausien kävelyjä on turha yrittää nopeuttaa, matka ottaa aikansa. Pitkän keston lisäksi haluan suositella kaikkea, mikä on erityisen katoavaista: teatteriesityksiä, tanssia, päiväunia nukkuvan kissan katselua.