Paula Havaste on työskennellyt niin tieteen kuin kirjallisuuden parissa. Kirjallisuustieteestä tohtoriksi väitellyt Havaste työskentelee nykyään Heurekan teematuottajana ja kirjailijana. Hänen romaaninsa ovat kautta linjan aiheiltaan historiallisia, kuten Neuvosto-Viroon sijoittuva Saarenmaa-sarja, joka kuvaa arkista maaseutuelämää sodanjälkeisessä Virossa.
Havasteen tuorein romaani Laahus ei sekään poikkea linjasta: romaanin tapahtumat sijoittuvat 1590-luvulle nuijasodan aikaan ja sen pääosassa on köyhästä tuvasta kotoisin oleva Reeta, joka lähtee elannon perässä piikomaan ja päätyy lopulta nuijasodan kapinallisjoukkojen matkaan. Oivallinen romaani innosti ottamaan yhteyttä kirjailijaan. Haastattelin Paula Havastetta puhelimitse kesäkuun 2022 alussa.
Miksi aiheeksi valikoitui tällä kertaa juuri nuijasota?
– Nuijasota on kiehtova aihe, koska siitä on olemassa paljon tieto- ja tutkimuskirjallisuutta pitkältä aikaväliltä ja tutkimustekstit lyövät toisiaan korvalle, Havaste kertoo.
Tieteen kehittyminen näkyy, kun historiankirjoituksen tulkinnat muuttuvat ajan myötä. Kaunokirjailijalle on kiehtovaa pohtia vuoden 2022 näkökulmasta mikä on totta ja mikä ei, Havaste kuvailee.
Tutkijana uraa tehnyt Havaste on tottunut käymään läpi tutkimuksia ja hän kuvaileekin tutkimusten lukemista hurmaavaksi: se herättää mieleen paljon ajatuksia ja ideoita ihmisistä, jotka ovat olleet mukana historiantutkimuksen kuvaamissa tilanteissa. Havaste ei ole kuitenkaan kiinnostunut historian suurmiehistä, vaan ottaa mieluummin näkökulmahenkilökseen jonkun tavallisen ihmisen.
Niin nytkin. Kapinapäällikkö Jaakko Ilkka esiintyy kyllä tarinassa, mutta on selvästi sivuhenkilö, eikä edes tärkeä sellainen. Pääosan saa Reeta, Havasteen mukaan ihan tavallinen naisihminen, josta ei ole jäänyt kirkonkirjoihin juuri merkintää. Vaimot syntyvät, saavat lapsia, kuolevat, siinä se.
– Tällaisen 1960-luvulla syntyneen emansipoituneen feministin on myös hauska miettiä, kuinka pulassa sitä olisi entisinä aikoina ollutkaan, Havaste nauraa ja arvelee, ettei olisi pitkälle pötkinyt.
Mikä historiallisissa kirjoissa niin viehättää?
– Vaikka Jaakko Ilkan aikoihin verrattuna kaikki näyttää erilaiselta, se miltä ihminen näyttää sisältäpäin, miten mieli liikkuu, se ei takuuvarmasti ole ennättänyt muuttua mihinkään. Evoluutio on niin hidasta, että kymmenen tuhannen vuoden takaiset ihmiset ovat tietyllä tasolla ihan samoja kuin nykyisetkin, Havaste summaa.
Havaste kuvailee, miten entisinä aikoina ihmisen paikka maailmassa on ollut kovin ahdas; jokaisella on oma roolinsa, josta poistuminen oli hyvin vaikeaa. Edes miehille ei ole ollut hirveästi tilaa perinteisen miehen mallin ulkopuolella. Havaste kirjoittaakin kirjoihinsa aina miehiä, jotka yrittävät elää omanlaistaan elämää lokeroiden ulkopuolella, niin tässäkin. Samat kysymykset toistuvat muutenkin kirjasta toiseen: eihän esimerkiksi Saarenmaa-kirjojen Neuvosto-Virossa naisen rooli juuri sen vapaampi ole.
– Saanko rakastaa, rakastaako joku minua; jos rakastan jotakuta, miten pystyn tekemään heidän elämästään turvallisempaa ja helpompaa, Havaste tiivistää ihmisyyden perusmotiivit. – Oli se sitten perhe, parisuhde tai ystävät, ihminen etsii ympärilleen läheisiä ja toivoo saavansa heidän kanssaan kaikua ja vuorovaikutusta.
Jos toisessa päässä janaa on historian oppikirja ja toisessa päässä historiallinen fantasia, mihin kohtaan janalla koet itse asettuvasi?
– Minulla on se rasite ja riemu, että olen ollut tutkijana ja tehnyt väitöskirjan; tiedän, miten faktat pitää löytää ja miten niitä pitää käyttää, Havaste toteaa.
Havaste kertoo tekevänsä kirjojaan varten paljon taustatyötä, mutta tätä pitkällistä työtä ei tehdä suoranaisesti lukijoita varten. Se vain on Havasteen tapa kirjoittaa: on helpompaa luoda fiktiota, kun on kiintopisteinä asioita, jotka ovat varmasti tottaa.
– Se on järjettömän työlästä, mutta nautinnollista, Havaste sanoo ja innostuu sitten kertomaan esimerkkejä. Vihat-sarjassa, esimerkiksi, kuvataan nykyistä Tallinnaa satoja vuosia sitten. Silloisesta Tallinnasta ei tietenkään ole karttoja olemassa, koska se oli silloin vain pieni kyläpahanen.
Havaste kertoo, että hänellä oli hypoteesi Tallinnan pitkästä ja mutkittelevasta Pikk-kadusta, että se on Tallinnan ensimmäinen polku, jonka ympärille kaupunki on rakentunut. Miten vanhoja karttoja löytyisi? Helsingissä on onneksi maailmanluokan kokoelma historiallisia karttoja. Kansalliskirjastossa säilytettävässä A. E. Nordenskiöldin kokoelmassa on noin 24 000 vanhaa karttaa. Sinne siis tutkimaan! Havaste etsi vanhoja Tallinnan karttoja ja mitä vanhempia karttoja hän löysi, sitä selvemmin kaartuileva Pikk-katu oli kaiken keskiössä.
Sattumalta asia nousi esiin vielä Ateenassa arkeologitapahtumassa, jossa eräs tutkija oli tutkinut Ateenan vanhimpia katuja ja päätellyt, että mitä mutkikkaampi ja pidempi joku katu on, sitä varmemmin se on kaikista vanhinta perua. Tämäkin vahvisti osaltaan Havasteen hypoteesia Pikk-kadusta.
Mutta ketä tällainen oikeastaan kiinnostaa ja mitä väliä tällä on kirjan lukijalle? Ei mitään, toteaa Havaste, ainakaan useimmille lukijoille. Ihan hyvin olisi voinut väittää mitä haluaa, mutta Havasteelle itselleen oli tärkeää käyttää tähän kaninkoloon monta päivää.
Toinen esimerkki löytyy Saarenmaa-sarjasta, jossa Villem tuo matkoiltaan sianporsaan. Mikä olisi sianporsaalle sopiva rotu? Sen pitäisi olla sellainen, joka olisi Neuvosto-Virosta mahdollista saada, mutta sen verran harvinainen ja arvokas, että se olisi haluamisen arvoinen. Tähänkin Havaste olisi voinut keksiä vain jotain, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Virolaiset siankasvattajatkaan eivät osanneet antaa vastausta. Havaste ei kuitenkaan voinut tutkijanluonnolleen mitään, penkoi asiaa huolella ja päätyi siihen, että yorkshire-sika sen on oltava. Sen jälkeen siasta oli helppo lähteä tekemään isompaa elementtiä tarinaan, kun tiesi faktojen olevan kunnossa.
Pelkääkö historiallisten romaanien kirjoittaja anakronismeja?
– Eräässä aikaisemmassa kirjassani oli inhottava kukko, joka nokki ihmisten nilkkoja ja oli merkittävässä osassa tarinassa, mutta viime tingassa ennen kirjan ilmestymistä selvisi, että kanoja ja kukkoja oli siihen aikaan lähinnä kaupungeissa ja vauraissa paikoissa. Kirjan tupa ei ollut vauras, joten tarinassa piti palata takaisin ja vääntää niskat nurin jokaiselta kanalta ja kukolta, Havaste naurahtaa.
Vaikka haluaakin faktat ojennukseen, ei Havaste silti virheitä pelkää. Historiantutkimuksessa virheet ovat muutenkin suhteellisia, kysehän voi olla myös siitä, mihin lähteisiin lukija tietonsa perustaa – Havaste on kyllä itse lukenut kaikki mahdolliset lähteet. Historian tulkinnat voivat myös muuttua.
Lisäksi kirjailijalla on tietysti vapaus tehdä, miten haluaa. Havaste kertoo esimerkiksi tuntemastaan dekkaristista, joka kirjoitti Loch Nessille sijoittuvan dekkarin. Havaste kyseli sitten innoissaan, oliko kirjoittaja käynyt useinkin paikalla tutustumassa maisemiin – no, ei ollut, eikä aikonut käydäkään, mutta kuvia oli kyllä netistä katsellut. Niinkin saa tehdä! Havaste kuitenkin sanoo, että koska hän pystyy ja osaa, hän kerää romaaniensa taustalle paljon lähdemateriaalia.
Gummerus kertoo kirjan olevan ensimmäinen osa Nuijasota-sarjaa. Mihin suuntaan sarja on seuraavaksi menossa?
– Alkuun lähdin kirjoittamaan tätä ihan yhtenä kirjana, mutta tarinan edetessä tuli sellainen olo, ettei tätä voi näyttää vain yhdestä näkökulmasta, Havaste kertoo.
Sarjan seuraava osa tuleekin käsittelemään sitä, miltä nuijasota näytti toisella puolella olevan innokkaan nuoren miehen näkökulmasta, kun lähdetään kuninkaan puolesta puolustamaan valtakuntaa kapinoivia maalaismoukkia vastaan. Toisen vapaustaistelija on toisen terroristi, Havaste muistuttaa.
Kun sanon, ettei Laahuksen Reeta ainakaan halua varmasti olla enää missään tekemisissä sodan kanssa, Havaste sanoo, ettei Reetalla taida olla asiaan paljon sanottavaa.
– Ukrainan sodan syttyminen ja sen läheisyys järkytti, Havaste kertoo, Laahuksen piti olla vain kirja nuijasodasta ja kaukaisista asioista ja vähän aikaa kyllä kylmäsi, että pitikö kirjoittaa sodasta juuri nyt.
Tietenkin piti, jatkaa Havaste, ja niinhän se on. Laahus näyttää, miten mikään ei muutu. Sotimisesta kärsivät aina eniten ne, jotka ovat valmiiksi kaikkein heikoimmassa asemassa, yleensä naiset ja lapset. Niin oli Laahuksen kuvaamassa nuijasodassa, niin on Ukrainassa nykyään.
Kirjassa yhdistetään Jaakko Ilkka ja lastenlaulu Jaakko-kulta. Perustuuko tämä johonkin?
– Monet vanhat lastenlaulut ovat aika kammottavia ja kertovat kamalista asioista, kuten nälänhädästä, kuolemasta tai rutosta. Olen miettinyt Jaakko-kultaa, että mitä se kellojen soittaminen oikein tarkoittaa, Havaste kertoo.
Laulun kaanon-muoto herätti Havasteen yhdistämään sen naisten laulavaan vastarintaan ja kellot Jaakko Ilkalta kiellettyihin kuolinkelloihin. Faktoista ei kuitenkaan ole kyse, eikä tässä tapauksessa oikein voisi ollakaan, kun kyse on satojen vuosien takaisista tapahtumista ja ”vain” lastenlaulusta. Ajatus on kuitenkin kiehtova ja siksi se on kirjaankin päässyt.
Mitä haluaisit suositella Kirjavinkkien lukijoille nyt?
– Minna Mikkosen Amelian luut -kirja on todella hyvä, Havaste kehuu. – Jos taas haluaa hauskaa luettavaa, Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies kannattaa lukea.
– Weegeessä on esillä Daniel Burenin Les Paravents, jonka väripinnoista muodostuva sokkelo on kiehtova. Galleria Halmetojassa on puolestaan Aulikki Oksasen näyttely, jonka upeat kuvataidekollaasit ovat selvää runoutta, vaikka niissä ei ole lainkaan sanoja, Havaste kuvailee.
Tutustu Paula Havasteen muihin kirjoihin:
