Olen lukenut muutaman Niina Revon kirjan ja ollut yleisesti ottaen vaikuttunut lukemastani. Varsinkin osuvasti nimetty Vyöry toimi. Kun takakansitekstit tässä uusimmassa Anteeksianto-romaanissa olivat kovin lupaavia, tartuin siihenkin. Takakansitekstin lupaukset lunastetaan: Anteeksianto on piinaava tarina siitä, mihin paritalon puolikkaan ostaminen voi johtaa.
Haastattelin Niina Repoa kirjan teemoista sähköpostilla kesäkuussa 2022.
Mistä Anteeksianto sai alkunsa? Sanot kirjan alussa talon ongelmien ja niihin liittyvien käänteiden olevan todellisia, vaikka muuten tapahtumat fiktiota ovatkin.
Anteeksiannon sysäsi alkuun kotimme katossa levinnyt kosteustahra. Sama tahra lopetti Anteeksiantoa edeltävän romaanini Vyöryn, – ja siis aloitti Anteeksiannon. Tahra osoittautui kosteudeksi ja siitä vierähti käyntiin noin neljän vuoden absurdit mitat saavuttanut remontti- ja riitakierre. Romaanin henkilöt ovat kaikki fiktiivisiä, mutta talon ongelmat ja niihin liittyvät tunteet totta. Koska tunteet olivat pitkittyneessä tilanteessa niin painostavia, oli niitä pakko alkaa käsitellä kirjoittamalla.
Tietyllä tapaa tämä talokauppakauhu tuntuukin aiheena jopa ilmeiseltä: monet suomalaiset elävät tälläkin hetkellä joko talon ostaneena tai
myyneenä kosteusvaurioiden ja muiden vikojen Damokleen miekka päänsä päällä. Siihen nähden aihe tuntuu tuoreelta ja vähän käytetyltä.
Miksiköhän näin on?
Kaiveltuani vuosia talon papereita, tutkittuani tehtyjä kuntokartoituksia, joita talomme tapauksessa tehtiin muutamassa vuodessa kuutisen kappaletta, seurattuani remontteja, harjoiteltuani lakikieltä ja harjoitettuani riitelyä ymmärrän, että kaikkiin faktoihin voi upota tavalla, josta on vaikea kirjoittaa vetävä, kaunokirjallinen tarina.
Tarinassa keskeistä ovat jännitteet ja se, mitä tilanne tekee ihmisille. Elävässä elämässä taas korostuvat vaikkapa löydettyyn virheeseen tai vaurioon liittyvät faktat, korjaussuunnitelmat ja raha. Luulen, että moni talopainajaisen läpikäynyt ei kaikkien faktojen alla jaksa rakentaa ja osin mielikuvitella todellisuudessa tapahtuneen päälle vetävää tarinaa. Eikä ehkä haluakaan – vaikkapa romaanin kirjoittaminen vie vuosia, jonka ajan on päivittäin tekemisissä valitsemansa aihepiirin kanssa.
Tavallaan tämä on sääli, koska fiktiossa voi laittaa tapahtumaan ja vaikkapa päähenkilön tekemään asioita, joita tosielämässä ei voisi tehdä, – ja käsitellä näin omia vaikeitakin tunteitaan.
Kirja käsittelee aika isoja, raskaita aiheita: hyväuskoisuutta ja luottamuksen pettämistä, perheen talouden ja sitä kautta turvallisuuden romahtamista, vanhempien vaikeuksien heijastumista lapsiin… millaista näin raskaista ja synkistä aiheista kirjoittaminen on? Onko se vaikeaa, helpottavaa vai molempia?
Kirjoittaminen on sekä raastavaa, kertaahan kirjoittaessaan monia ikäviä asioita uudestaan ja uudestaan, että todella riemastuttavaa. Kirjoittamalla kauheudet voivat muuttua jopa koomisiksi ja voimattomuus voimaksi. On myös kiitollista kutoa fiktiota, kysellä, entäpä jos kävisikin näin. Minulle esimerkiksi vihan tunteiden tutkiminen kirjoittamalla oli jännittävä ja antoisa kokemus. Olin halunnut vuosikausia kirjoittaa henkilöstä nimeltä Verna Verinen ja Anteeksianto-romaanissa haaveestani tuli totta.
Tyylillisenä erikoisuutena Vanamon täyttäessä kolmetoista vuotta, hänen osuuksiensa aikamuoto vaihtuu imperfektistä hektisempään preesensiin. Tämä oli hieno oivallus ja hyvä nuoruuden vimman kuvaus. Kuinka päädyit tähän ratkaisuun?
Se tuli luonnostaan ja juurikin kysymyksen kuvaamasta syystä: nuoruus ON tässä ja nyt ja dynaamista – kuten preesenskin. Vanamoa ja Nellaa oli ihana kirjoittaa, ovathan he joka solullaan elossa.
Kirjan lopussa kirjoitat ”jos ja kun” – mutta miten ajattelet Vernalle lopulta käyvän? Ihan pelkkä anteeksianto ei sitten kuitenkaan tullut kyseeseen, vaikka Verna ei ihan jokaista ajatustaan loppujen lopuksi toteuttanutkaan.
Luulen, että Vernan ovikello soi melko pian tarinan loppumisen jälkeen. Hän tuntuu tietävän sen itsekin. Ja totta on, että hän kyllä antoi anteeksi, mutta anteeksiannolla voi sanoa olleen melkoinen hinta.
Et ole aikaisemminkaan kaihtanut vaikeita aiheita teoksissasi. Millaiset seikat saavat kiinnostumaan jostain aiheesta? Minkälaisiin kertomuksiin tunnet vetoa?
Minulla on ollut vuosikausia kirjoittajana hurja säkä: kohdalle on osunut kokemuksia tai olosuhteita, jotka ovat suorastaan pakottaneet kirjoittamaan. Tätini sanoikin minulle taannoin hauskasti: ”On se uskomatonta, että tarinat suorastaan pudotetaan syliisi!” Olen samaa mieltä. Monet kirjoittamistani tarinoista ovat syntyneet kirjoittamisen pakosta, ajatuksesta: uskomatonta… tätä en kyllä voi jättää kertomatta, tämä juttu on pakko käsitellä kirjoittamalla…
Paras tapa kestää vaikeitakin asioita on tehdä niistä tarina ja saada edes jonkinlaista nautintoa sillä tavalla. Kirjoittamalla rumastakin voi seurata jotakin kaunista. Aforistikko Riitta Suominen sanoi Anteeksiannosta osuvasti suurin piirtein näin: ”Ehkä Anteeksianto oli sinun remonttisi. Jos et olisi käsitellyt vihantunteitasi kirjoittamalla, ne olisivat jääneet rakenteisiin.”
Oletko jo seuraavaa kirjaasi suunnitellut? Onko tekeillä jo jotain, mistä voisi kertoa?
Kirjoitan itselleni hiukan uudenlaisesta aiheesta, eli tarinaa liittyen Louhisaaren kartanolinnaan, sen menneisyyteen, johon liittyvät Mannerheimit ja Flemingit, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kyse ei ole aivan perinteisestä tarinasta vaan ehkä pikemminkin maagisesta realismista.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Eteläamerikkalaiset kirjailijat ovat kovaa kamaa! Suosittelen tutustumaan esimerkiksi Mariana Enriqueziin, jolta suomennetaan kesän lopulla uusi teos. Samoin on kehaistava Maria Mustrannan Äidin tehtävää ja Ujuni Ahmedin teosta Tytöt, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ja jos taannoiset rajoitusten vuodet jotakin opettivat, niin tapahtumiin – vaikkapa kirjallisuustapahtuma Pentinkulman päiville Urjalaan – ja teatteriin, vaikkapa Turkuun, pitää mennä aina kun pääsee.
Tutustu Niina Revon muihin kirjoihin:
