Nykyään opetushallituksessa työskentelevä Marjo Mäenpää on toiminut kehitysyhteistyötehtävissä vuosina 2011–2020. Hän on ollut osallisena Kirkon ulkomaanavun projekteissa muun muassa Kongossa, Somaliassa ja Keski-Afrikan tasavallassa sekä YK:n järjestöissä Intiassa ja Senegalissa.
Helmikuussa 2023 ilmestynyt Tulivuorikaupunki Kongossa kertoo Mäenpään elämästä Goman kaupungissa, joka tunnetaan paitsi upeasta luonnosta niin siitä, että kaupunki sijaitsee lähellä väkivaltaista konfliktia, joka vallinut Itä-Kongon alueella 1990-luvulta alkaen. Haastattelin Mäenpäätä sähköpostitse touko-kesäkuussa 2023.
Sinulla on kokemusta avustustyöstä monessa maassa, muun muassa Keski-Afrikan tasavallassa, Senegalissa, Keniassa ja Intiassa. Kirja on omistettu kuitenkin kokonaan vuosillesi Kongon demokraattisessa tasavallassa. Oliko juuri tässä maassa jotain aivan erityistä, josta halusit kertoa lukijoille ja kuinka tämä kirjaprojekti oikein sai alkunsa?
Kirjaprojekti sai alkunsa, kun kirjoitin Kongossa asuessani päiväkirjaa. Omassa arjessani tapahtui niin mielenkiintoisia asioita, että Suomeen palattuani minusta tuntui, että niistä voisi olla aineksia jopa kirjaksi. Olin myös pitkään haaveillut oman kirjan kirjoittamisesta, mutta päiväkirjamerkinnät jalostuivat kirjaksi vasta Kriittisen korkeakoulun tietokirjoittajakoulussa. Säännölliset tapaamiset ja opettajien ja muiden opiskelijoiden palaute veivät kirjaa eteenpäin.
Vaikka olen ollut monessa maassa kehitysyhteistyötehtävissä, juuri Kongo on aina ollut minulle hyvin erityinen paikka. Kongo on vastakohtien maa; luonnonvaroiltaan äärettömän rikas, mutta samalla rutiköyhä. Se käsitys, mikä minulla oli ennen Kongoon lähtöä, muuttui täysin, kun asuin maassa. Kongo on paljon muutakin kuin se synkkä maailma, joka usein välittyy uutisista, silloin kun Kongosta ylipäätään kirjoitetaan. Vaikka Itä-Kongossa soditaan ja moni elää todella vaikeissa olosuhteissa, se on myös erittäin luonnonkaunis alue ja kongolaisten elämänmenoon on helppo mennä mukaan. Monella tapaa vuodet Kongossa muuttivat minua ja asiat saivat oikeat mittasuhteet.
Kirjassa käy hyvin ilmi, miten odottamattomia ja toisinaan myös negatiivisia vaikutuksia kehitysavulla voi olla. Tutkimusten valossa, mitkä ovat kehitysavun tehokkaimpia keinoja, entä vähiten tehokkaimpia?
Tutkimusta kehitysyhteistyöstä on tehty todella paljon. Kirjassa halusin kuitenkin kertoa asioista omien kokemuksieni pohjalta, en niinkään viitata siihen todella laajaan tutkimukseen mitä on tehty, sillä minulla ei varmaan olisi ollut kapasiteettia vetää yhteen kaikkea alan kirjallisuutta. Voi kuitenkin sanoa, että vaikka tutkimus on varmasti vienyt kehitysyhteistyötä eteenpäin, sillä ei ole vielä pystytty ratkomaan kaikkia tähän työhön liittyviä haasteita. Työ jatkuu, mutta niin on monen muunkin asian suhteen.
Miksi kehitysyhteistyö olisi sen erilaisempaa kuin mikään muukaan toiminta, välillä onnistutaan, välillä taas tehdään virheitä. Joskus tuntuu, että kehitysyhtesityöhön liittyvät odotukset ovat hyvin suuria. Ulkoministeriön julkaisema Kehityspolitiikan tulosraportti 2022 on hyvä, siitä saa hyvän käsityksen onnistumisista ja kehityskohteista. Kehitysyhteistyö Kongon kaltaisessa massa on hyvin haastavaa, sillä laajalle levinnyt korruptio ja käynnissä oleva on konflikti vaikeuttavat työtä. Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kohdistuu hauraisiin maihin ja tilanteisiin. Tämä edellyttää yhä tarkempaa riskienhallintaa ja tulosten saavuttaminen on pitkäjänteistä työtä.
Kirjassa käy niin ikään ilmi, että kehitysavussa virheistä ei aina helposti opita. Mistä tämä mielestäsi johtuu?
On ensiarvoisen tärkeää, että yhteisöt ja apua saavat valtiot antavat oman panoksensa yhteisiin kehitysponnistuksiin, muuten ei saada aikaan pysyviä tuloksia. Kongossa huomasin, kuinka paikallinen rahallinen (tai muu panostus kuten työ) panostus johonkin oli selkeä osoitus sitoutumisesta. Kun jokin asia on lahja, sitä ei välttämättä koeta samalla tavalla tärkeäksi.
Siksi esimerkiksi monet kehitysyhteistyövaroin rahoitetut konkreettiset asiat kuten palmuöljyn tuotantolaitos tai vesipiste jäivät resuperälle, kun ulkopuolinen rahoitus lähti pois eikä kenelläkään ollut motivaatiota omin rahoin korjata niitä.
Kongossa huomasin myös jonkin verran apuriippuvuutta, sillä avustustoimintaa oli ollut Itä-Kongossa jo vuosikymmenien ajan. Lapset saattoivat maaseudulla nostaa käden pyytääkseen jotain meidät nähdessään. Panostukset lasten koulutukseen tai yrittäjyyteen taas olivat asioita, jotka näyttäytyivät merkityksellisinä. Maailmankuvat eivät aina kohtaa, ja välillä pohdin, onko meillä edes samat tavoitteet kuin kongolaisilla?
Vaikka varsinkin Itä-Kongon tilanne on hyvin vaikea, kirjassa tulee hyvin esille myös paikallisen elämän valoisat puolet. Mitä jäit eniten kaipaamaan Kongossa?
Eniten kaipaan varmasti sitä, millainen ihminen itse olin Kongossa. En suunnitellut ja aikatauluttanut elämääni kuten Suomessa minulla on tapana. Ihmisiä ja ystäviä tavattiin lyhyellä varoitusajalla, tyyliin nähdäänkö illalla? Elämää ei suunniteltu samalla tavoin kuukausiksi eteenpäin. Kongolaisilla on huumorintajua, ja minulla oli hyviä työkavereita ja ystäviä, joiden kanssa sain tehdä monia hienoja asioita. Kongolaiset eivät myöskään itse päivitelleet maansa tilannetta samalla tavoin kuin ehkä täällä on tapana. He olivat isänmaallisia ja ylpeitä maastaan. Monet olivat myös todella yrittelijäitä, ja siitä voisi oppia paljon.
Olen kuullut Afrikkaan liittyen sanonnan: media on aina paikalla kun silta romahtaa mutta ei silloin kun silta rakennetaan. Pitääkö tämä mielestäsi paikkansa ja mistä se johtuu?
Monella tapaa tämä on mielestäni totta. Usein samat teemat, kuten ebola, sota, seksuaalinen väkivalta tai lapsisotilaat ovat aiheita, jotka korostuvat uutisoinnissa. Myös avustusjärjestöjen varainkeruussa korostetaan vaikeita tarinoita, sillä niiden on todettu lisäävän varainkeruun tuloksia.
Halusin myös omassa kirjassani vähän myllätä tätä maailmankuvaa, tuoda esiin hyvin erilaisia ihmisiä ja muuttaa sitä melko yksioikoista kuvaa, joka Kongosta helposti annetaan. Lopulta ihmiset ovat aika samanlaisia, ollaan sitten Suomessa tai Kongossa. Onko niin, että haluamme lukea vaikeita tarinoita? Voisi olla kiinnostavaa tuoda yhä enemmän esiin toisenlaista uutisointia Afrikasta.
Työsi Kongossa loppui 2015 kun Suomi uudelleenjärjesteli ja leikkasi kehitysavusta 200 miljoonaa dollaria, eli noin kolmanneksen kehitysavun vuotuisesta määrärahasta. Nyt hallitusneuvotteluiden yhdeydessä puhutaan jälleen kehitysavun leikkaamisesta. Millaisin mielin olet seurannut julkista keskustelua?
Vuonna 2015, kun olin Kongossa, apu vietiin kongolaisilta heiltä kysymättä. Olimme tukeneet kymmeniä tuhansia ihmisiä todella hauraassa kontekstissa, mutta meillä ei ollut mahdollisuutta kysyä heiltä, mitä he ajattelivat kehitysyhteistyöleikkauksista. Kehitysyhteistyössä myös avun antajalla pitää olla vastuu. Ei apua pitäisi voida viedä ja tuosta vain yhdellä poliittisella päätöksellä. Meillä on velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan, joita olemme lähteneet tukemaan.
Toivon tietenkin, ettei leikkauksia tehtäisi mutta jos näin tapahtuu, pitäisi se tehdä hallitusti ja muita rahoituslähteitä hyödyntäen. Toivon, ettei koulutuksesta eikä suomalaisilta toimijoilta leikattaisi. Kehitysyhteistyöllä on valtavat globaalit markkinat, ja suomalaisten toimijoiden pitäisi voida hyötyä näistä mahdollisuuksista yhä enemmän. Meillä suomalaisilla on usein yhteistyömaita kunnioittava ja kuunteleva asenne, ja se on arvokasta.
Julkisessa keskustelussa kehitysapu mielletään helposti kyllä tai ei -asiaksi. Sitä joko kannatetaan tai sitten ei. Todellisuus on monipuolisempi. Työllä saadaan paljon hyvää aikaan, mutta myös haasteita on. Toivon avointa julkista keskustelua, jossa kehitysyhteistyötä ei aina yhdistettäisi siihen, että pitääkö leikata ja onko tämä nyt pois meiltä suolalaisilta.
Jos yksityisenä ihmisenä haluaisi jollain tavalla auttaa niin mikä olisi paras tapa siihen? Usein ihmisillä tuntuu olevan aika paljon pelkoja sen suhteen, että meneekö rahat oikeaan paikkaan ja onko avusta mitään hyötyä.
Yksityisenä ihmisenä luottaisin kyllä suomalaisiin järjestöihin. Varsinkin ne, joilla on ihmisiä töissä maatasolla pystyvät valvomaan rahankäyttöä paikanpäällä.
Mitä suunnitelmia sinulla on tulevaisuuden suhteen avustustyön ja kirjoittamisen saralla?
Teen tälläkin hetkellä alan töitä Opetushallituksessa Opetusalan kehitysyhteistyön osaamiskeskuksessa. Minulla on pieni tytär, mutta jossain vaiheessa haluaisin palata töihin jonnekin päin Afrikkaa. Olen työskennellyt myös Keski-Afrikan tasavallassa, ja tältä ajalta minulta löytyy myös paljon aineistoa, joka voisi jalostua kirjaksi. Myös fiktion kirjoittaminen kiinnostaa.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Todella mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kirja on David Van Reybrouckin Kongo – Historia, joka on käännetty suomeksi. Vaikka tällä hetkellä Itä-Kongon turvallisuustilanne on taas heikko, toivottavasti pian Kongoon voi taas matkustaa turistiviisumilla, jonka saa netistä. Kannattaa tutustua Itä-Kongon upeisiin maisemiin, Nyiragongo-tulivuoreen tai käydä tapaamassa vuorigorilloja.