Marjo Heiskasen tuorein runokokoelma Omaa sukua – kuvittamaton laitos, värittämätön nide on tilintekoa ja pesänselvitystä.
Haastattelin Heiskasta sähköpostitse syyskuussa 2022 selvittääkseni, mistä runokokoelma on saanut alkunsa.
Mistä Omaa sukua sai alkunsa? Millaisia kysymyksiä halusit sillä käsitellä?
Hauskaa, että kysyt. Omaa sukua – kuvittamaton laitos, värittämätön nide nimittäin syntyi aivan eri reittiä kuin mikään aiempi teokseni. Vuosien mittaan olen lukenut useista kollegoiden kirjailijahaastatteluista kuvauksia alku- tai loppukuvasta, joka on niin voimallinen, että koko teos lähtee liikkeelle siitä.
Olen oikeastaan kadehtinut tai vähintään ihastellen ihmetellyt noita näkyjä, sillä yksikään teokseni ei ole kimmonnut liikkeelle mistään visuaalisesta. En yleensä edes tiedä, miltä henkilöhahmoni näyttävät, ja jos haluan tietää, minun täytyy oikein erikseen paneutua asiaa miettimään. Sen sijaan olen lähtenyt intoutumaan kielestä tai lähtökohtana on ollut rakenneajatuksia tai yksinkertaisesti halu kompostoida jokin materiaali kirjallisuudeksi, mutta ei kuvan kuvaa.
Nyt kävi toisin ja vieläpä niinkin arkkityyppisesti, että tuo visuaalinen aines, alkukuva, oli uni. En tietenkään kerro, miten ja missä se kokoelmassa on, mutta siellä se on minut liikkeelle pistäneenä ja työn alla olleen romaanin etenemisen pysäyttäneenä voimana.
Omaa sukua tosiaan pintautui jokseenkin yllättäen kesken romaanin vaivaamisen, mutta ei ollenkaan samasta temaattisesta altaasta. Tajusin itse vasta teoksen jo ilmestyttyä, että ehkä tämä yhdeksi jatkumoksi kirjoitettu runoteos on jonkinlainen sisarteos kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle elämäkerralle Kollaan kenttäpapin tarina (Siltala 2012). Osittain saman porukan perinnöstä on kyse, mutta sekään ei ehkä ollut kuitenkaan lähtökohtaisesti se, mitä asetuin käsittelemään. (En totta puhuen koskaan etukäteen tiedä, mistä missään on kysymys.) Muistaminen monella tapaa, sitä ehkä halusin tehdä ja siitä tekstit kumpusivat. Kyllä tämä mitä suurimmassa määrin on isän tytön kirjoitusta, niin voinee sanoa.
Miten runokokoelma rakentui? Millainen prosessi sen kirjoittaminen oli? Mikä tuli helposti, mikä oli vaikeaa?
Vaikeudet näyttäytyivät vasta pienen hetken kuluttua, koska ensimmäinen versio syntyi melkoisessa euforian tilassa viikossa. Siinä oli jo ehkä 90-prosenttisesti kaikki mukana, mutta tietysti muokkaamista seurasi pitkään ja hartaasti. Rosvo-Roope ei soinut mukana aivan aluksi mutta tupsahti mukaan kuitenkin varsin varhain ja alkoi toimia jonkinlaisena kantoaaltona.
Kuusi sukupolvea, useita maantieteellisiä alueita, poukkoilevaa puhuntaa – kyllä tuollaiseen väkisinkin hankaluuksia tulee. Vaikka ollaan runossa ja fiktion vapaudet pätevät, sisäiseen logiikkaan en halunnut klaffivirheitä, olkoonkin, että sisäinen logiikka nimensä mukaisesti kenties on näkyvissä vain tekijälle. Koska teos osin etenee sellaistenkin asioiden varassa, jotka kuka tahansa voi tietää, jos tietää, oli oltava tarkkana sen suhteen, mistä – jos mistään – lukijan on tarpeen saada kiinni ja mikä voi vain usvailla menemään.
Teoksen poetiikan kannalta keskeisin kysymys oli säkeellisen ja säkeettömän, proosaa lähenevän tekstin rajankäynti. Piti pohtia, mikä pakottaa esiin säkeet, mikä pysähtyy aforismiksi, mikä etenee hetken kuin pidempi proosa. Proosarunoa en tässä etsinyt vaan halusin sahata säkeellisyyden ja säkeettömyyden rajalla oikeastaan läpi teoksen. Tuosta seurasi ihan loputon määrä mielenmuutoksia ja sanojen siirtelyä. Se ei ole sinänsä vaikeaa, mutta toimessa voi kuitenkin ajaa itsensä aikamoiseen epävarmuuden tilaan.
Kokoelmassa on poukkoilevuutta, ajatus hyppii levottomasti aiheesta toiseen. Oliko pyrkimyksenä kuvata muistin ja muistojen epämääräisyyttä? Elämäkerroissa on tapana esittää asiat siivossa järjestyksessä, mutta muistaminenhan ei toimi niin – asioitahan tulee mieleen, miten tulee ja mitä tulee.
Juu, kronologia ei tässä näytellyt mitään osaa. Runon puhuja ikään kuin omii elämiä, näkee tai kuvittelee näkevänsä kohtauksia ja palasia muidenkin kuin omien silmiensä kautta.
Sirpaleiset runosi hyödyntävät jonkin verran taiton ja typografian keinoja, mutta ovat toisaalta lausuttavissa. Miten kuvallisen ja lausutun runouden välinen suhde sinulle näyttäytyy?
Olen muutamilla keikoilla huomannut, että Omaa sukua toimii ilahduttavan hyvin ääneen yleisölle luettuna. Kirjoitusprosessiini kuuluu aina lajista riippumatta se, että teoksen lähestyessä valmista luen sen kokonaan ääneen itsekseni, oli laajuus mikä hyvänsä. Niin tein nytkin, mutta yksinpuheleminen on tietysti eri asia kuin esittäminen. Sitä en mieti. Jos se seuraa, se on iloinen yllätys. Nyt niin on ehkä käynyt.
Luulen, että se vähäinen kuvarunoajattelu, jota kahdessa runoteoksessani – tätä ennen Ääneksessä (Siltala 2010) on nähtävissä, kumpuaa elämänmittaisesta nuottien tuijottelusta. Etenkin tämä Omaa sukua on ikään kuin yritys partituuriksi. Silloin jokunen esitysmerkintä voi tuntua tarpeelliselta. On mukavaa ja kätevää, jos on erilaisia keinoja vaikuttaa teoksen lukijan sisäisen äänen sävyyn, tempoon ja pysähtelyihin.
Pistin teokselle aika painokkaan, ehkä leikkisänkin alaotsikon: kuvittamaton laitos, värittämätön nide. Se tuntui hedelmälliseltä löydöltä, koska se toimi rajoitteena itselleni (tietysti rikoin sitä, mutta ajatus kuvattomasta runosta oli tärkeä lähtökohta), se toimii myös lukuohjeena ja paljastaa ehkä myös jotain lyyrisen minän ajatuksista tai luuloista. Hänkö muka värittäisi!
Yhtenä kantavana teemana kokoelmassa on Rosvo-Roope-laulu, josta palanen kerrallaan tulee käytetyksi runojen materiaalina. Kaikkea ei kuitenkaan louhittu teksteihin. Miksi? Millainen ajatus tässä oli takana?
En halunnut käyttää ilmiselvimpiä kohtia Rosvo-Roopesta. Ne olisivat myös vieneet väärään suuntaan. Esimerkiksi ”hiljaa hirtettiin” olisi ollut liikaa, mutta ”hiljaa” sen sijaan antoi sävyään moneen otteeseen. Pois jättäminen, pois jääminen ylipäätään tuntui tärkeältä.
Kirjan sivunumerointi on toteutettu epätavallisella tavalla. Mistä se tuli?
No, numerot ovat tietysti kuvia ja sellaisina asettamani rajoitteen mukaisesti kartettavia. Harmillisesti – hah! – kirjaimetkin ovat, mutta niistä nyt en keksinyt vielä keinoa päästä irti. Ykköset on yliviivattu, kymmenet alleviivattu. Se nyt oli tuommoinen keksintö tai oikku. Pidän niistä.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Säveltäjä Kaija Saariaho täyttää tänä syksynä 70 vuotta. Tärkeämpää elävää säveltäjää saa hakea. Hänen musiikkinsa soi lukuisissa konserteissa esimerkiksi lokakuussa. Sinne!