Runoilija ja kirjailija Marianna Kurtolta ilmestyi tänä vuonna kiehtova runokokoelma Ellen valkeudessa. Sen scifi-ainekset – kryoniikka, Marsiin matkailu – ovat runoissa epätavallisia.
Haastattelin Kurttoa sähköpostitse toukokuussa 2023.
Mistä Ellen valkeudessa sai alkunsa? Mikä oli sen syntyä edeltänyt alkusysäys?
Törmäsin vuosia sitten sattumalta netissä kryoniikka-aiheiseen artikkeliin, josta ilmeni, että maailmassa todella on toiminnassa olevia kryoniikkayrityksiä ja niissä ”jäädytettyjä” ihmis- ja myös eläinruumiita. Olin hämmästynyt, sillä olin kuvitellut ruumiiden syväjäädytyksen olevan kaukaista science fictionia eikä suinkaan jotakin, mitä oikeasti yritetään harjoittaa. Erään tällaisen yrityksen nettisivuilla oli listattu heillä säilössä olevat ruumiit, ja niiden joukosta löysin yksittäisen tiklin – oletettavasti entisen rakkaan lemmikkilinnun.
Siitä lähti ajatus kirjoittaa kuolleista heräävän tiklin näkökulmasta. Kiinnostuin myös siitä, mikä ajaa ihmisen – ja millaisen ihmisen? – kieltämään oman kuolevaisuutensa ja maksamaan (hyvin kaukaisesta) uuden elämän mahdollisuudesta kryoniikkafirmoille.
Runokirjoissa kohtaa harvemmin science fiction -teemoja. Tässä on syväjäädytyksestä herätetty pikkulintu, siirtokunta Marsissa ja Andy Weirin tutuksi tekemiä avaruusperunoita. Mistä nämä aiheet runoihin uivat?
Siirtokunta Marsissa tuntui luontevalta jatkumolta teoksessa jo lähtökohtaisesti olevalle kryoniikka-aiheelle; ajattelin teoksen toista päähahmoa, jota kutsun ”isännäksi” ja joka oli saattanut lemmikkilintunsa syväjäädytykseen, eräänlaisena Elon Musk -tyyppisenä henkilönä, varakkaana teknologisen kehityksen nopeana omaksujana ja airueena, ja siten myös ihmisenä jonka voisi kuvitella tahtovan ensimmäisten joukossa vieraan planeetan asukkaaksi.
Perunat poimin kirjaan ihan tosielämässä toteutetusta tutkimuksesta, jossa kasvatettiin onnistuneesti perunaa Marsin olosuhteissa. Kaiken kaikkiaan yritin kirjaa kirjoittaessani ottaa nämä scifi-aiheet ikään kuin tosissani, kuin ne kaikki olisivat täysin mahdollisia ja saavutettavia, ”käsinkosketeltavia”.
Kokoelma on selkeästi kokonaisuus ja yhtenäinen tarina enemmän kuin kokoelma yksittäisiä runoja. Lähtikö ajatus tästä tarinasta, vai muotoutuiko tämä muoto matkan varrella?
Kyllä ajatus selkeästi lähti tarinasta ja kokonaisuus lähti muotoutumaan tarinan alusta, joka syntyi saman tien kutakuinkin sellaisena kuin se lopulliseen teokseen jäi. Loppuosa tarinasta ja kirjan ”juoni” sen sijaan muuttui ja eli matkan varrella melko paljonkin, etenkin kirjan viimeisessä osiossa.
On tietysti haastavaa kirjoittaa tarinallista runoutta niin, ettei runokieli kärsi, mutta juuri tämä kirja tuntui vaativan sen tyyppistä muotoa, joten en oikeastaan nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää.
Olet alunperin runoilija, mutta edellisestä runokokoelmastasi on jo tovi aikaa ja olet välissä keskittynyt romaaneihin ja käännöstöihin. Mikä sai palaamaan runoihin nyt? Oliko aika vain kohdallaan?
En oikeastaan koe palanneeni runoihin, sillä en koskaan ole niitä jättänytkään. Aloitin tämän teoksen kirjoittamisen jo melko pian edellisen runokokoelmani (Rottakuningas, 2015) ilmestymisen jälkeen, mutta sitten väliin puski muunlaisia töitä – kuten tuolloin jo pitkään tekeillä olleen ensimmäisen romaanini Tristanian (2017) loppuunsaattaminen – ja tämä teos jäi taustalle muhimaan. Ellen-tikli ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan, ja ajattelin aina, että jonain päivänä kirjoitan tämän kirjan valmiiksi; joskus teokset vain ottavat aikansa, ja tuo aika on niille annettava.
Suomensit juuri Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus -romaanin. Millainen käännöstyö se oli? Millaisena kirjoittajana Hadley sinulle näyttäytyi?
Käännöstyö oli mielenkiintoinen sukellus 1960-luvun Lontooseen ja aikalaisten elämään: varsin mielekäs työ, sillä teksti oli sujuvasti kirjoitettua ja Hadleyn tyylissä on viehättävää kätkettyä ironiaa. Hän on myös hyvä kuvaamaan pinnan alla tapahtuvia mielenliikkeitä ja ihmisten, etenkin perheenjäsenten välisiä vaivihkaisia eroja ja niistä seuraavia jännitteitä.
Miten ylipäänsä vertaisit omaa kirjoitustyötä ja käännöksiä? Mikä niitä yhdistää, mikä erottaa? Ruokkiiko kääntäminen omaa kirjoittamista?
Koen kirjoitus- ja käännöstyöt melko lailla erillisinä toisistaan, kenties siksi, että suomennan usein erilaisia (juonivetoisempia) teoksia kuin ne, joita itse kirjoitan. Toki molempia töitä yhdistää suomen kielen kanssa luoviminen, mikä onkin lempipuuhaani. Kääntäessä pitää kuitenkin itsekin kirjailijan töitä tekevänä varoa, ettei oma kirjoitustyyli tule liikaa läpi, sillä jokaisessa käännettävässä teoksessa on oma kielensä ja tyylinsä, jota tavoitella.
Kääntäjän ja kirjailijan ammattitaidot ovat mielestäni kaiken kaikkiaan hyvin erilaiset ja vaativat erilaista harjaantuneisuutta ja panostusta – kirjailijan työ on kielellisesti vapaampaa mutta henkisesti vaativampaa, kun taas kääntäjän ammatissa vaaditaan kykyä luovuuteen tiettyjen raamien ja rajoitteiden sisällä.
Onko sinulla tällä hetkellä työn alla jotain, josta voisit jo kertoa?
Kirjoitan tällä hetkellä romaania, jossa kokeilen aiemmin käyttämieni vaihtuvien kertojien sijaan yhtä – varsin suulasta ja polveillen etenevää – kertojaääntä. Tämän enempää en vielä uskalla paljastaa!
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Haluaisin suositella ennakkoluulotonta runouden lukemista, kirjojen tai musiikkiäänitteiden ostamista suoratoistopalvelujen sijaan sekä norjalaisia tv-sarjoja.
Marianna Kurton teokset Kirjavinkeissä. Marianna Kurton suomennokset.
