Sanni Purhonen suositteli haastattelussaan Maiju Pohjolan Ettei yötä enää -runokokoelmaa. Se osoittautuikin hyvin mielenkiintoiseksi kokoelmaksi, joka pohdiskelee äitiyden olemusta törmäyttämällä toisiinsa hyvin erilaisia tekstejä.
Haastattelin Maiju Pohjolaa sähköpostilla lokakuussa 2022.
Mistä Ettei yötä enää sai alkunsa? Mitä kysymyksiä halusit runoilla käsitellä?
Kirjan aiheet juontavat juurensa omasta viiden vuoden takaisesta äidiksi tulemisen kokemuksestani, siihen liittyvistä kivuista ja asioista, jotka jäivät vaivaamaan. Teoksen tarkemman suunnittelun aloitin kuitenkin vasta esikoiskokoelmani Lautuman ilmestyttyä 2020. Silloin tuntui, että myös mediassa ja kirjallisuudessa alkoi nousta rytinällä esiin teemoja, joita pohtiessani olin aiemmin tuntenut yksinäisyyttä.
Halusin käsitellä erityisesti äitiyden kokemuksen pimeitä puolia: vaikeita, vaiettuja, häpeällisiä ja kauhistuttaviakin tunteita, joita elämänmuutos, unettomuus ja valtava vastuu avuttomasta lapsesta voivat nostaa pintaan. Samalla halusin myös tutkia sitä, mistä omat sisäiset odotukset, ristiriitaiset paineet ja jatkuva riittämättömyyden tunne kumpuavat.
Miten kokoelma rakentui? Millaista sen kirjoittaminen oli? Mikä oli helppoa, mikä vaikea?
Kirjoitusprosessi oli aika erilainen kuin edellisen kirjani kohdalla. Uskalsin leikkiä ja revitellä enemmän. Raakamateriaalia tuotin muun muassa tajunnanvirtatekniikan avulla ja myöhemmin koostin runoja paljon muun muassa kollaasitekniikalla, eri fragmentteja yhdistelemällä. Olin mukana lähes koko prosessin ajan Tommi Parkon julkaisseiden/kokeneiden runoilijoiden sparrausryhmässä, joten pääsin vaihtamaan ajatuksia käsikirjoituksesta kirjoitustyön eri vaiheissa. Siitä oli iso apu.
Muistikirjavaiheen jälkeen kokonaisuus alkoi hahmottua rakenne edellä. Jo melko varhaisessa vaiheessa näytti selvältä, että teos tulee jakautumaan kahteen osaan: synnytykseen ja sen jälkeiseen. Varhain syntyi myös ajatus eri puhujien pyörteenomaisesta kierrosta osien sisällä, eri äänten vyörytyksestä ja törmäilystä.
Pääsin viime syksynä ensimmäistä kertaa keskittymään kirjoittamiseen täysipäiväisesti apurahan turvin, ja olin tuotteliaampi kuin olin uskaltanut toivoakaan. Vaihtelevien tekniikoiden käyttö ja erilaisten puhujaäänten kirjoittaminen pitivät yllä työn imua ja seikkailun tuntua. Olen aina nauttinut paljon myös editoinnin kerrostamisvaiheesta ja sanatason hinkkaamisesta, vaikka se onkin hidasta työtä.
Vaikeinta kirjoittamisessa oli ehkä rajaaminen. Ettei yötä enää on sekä aihepiirinsä että rakenteensa vuoksi sellainen, että se olisi voinut niellä vaikka mitä muutakin.
Kantava teema kokoelmassa on erilaisten tekstien törmäyttäminen yhteen. Mistä tämä idea syntyi? Miksi juuri Vänrikki Stoolin tarinat?
Eri äänten ja intertekstien törmäyttäminen on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Tähän teokseen tekniikka tuntui sopivan erinomaisesti, koska halusin kuvata kokemusta omien rajojen häilymisestä ja oman äänen kadottamisesta odotusten ja oletusten kakofoniassa sekä vierauden tunnetta omassa kehossa ja elämässä.
Tein ensimmäiset törmäytyskokeiluni omakannan synnytyskertomustekstin kanssa, mutta halusin mukaan myös yllättävämpiä ja erityisesti miehisiksi miellettyjä elementtejä. Suomalainen sotakirjallisuus ja sen välittämä maailmankuva ovat minulle jokseenkin tuttuja aiemmista kirjallisuusopintojeni opinnäytetöistä, joten ne tulivat nopeasti mieleeni.
Vänrikki Stoolin tarinat on intertekstinä herkullinen, koska se jos mikä on hyvin tarkoitushakuisesti rakennettu kuva ihanteellisesta suomalaisuudesta, ja se vaikuttaa edelleen paljon kansalliseen identiteettiimme. Halusin tällä valinnalla ironisoida mieskeskeistä ihmiskuvaa ja toisaalta sotametaforien leviämistä synnytyspuheeseen. Lisäksi Vänrikki Stoolin tarinat luo tyylinsä vuoksi kiinnostavaa kielellistä kontrastia kokonaisuuteen. Toki käytän teoksessa myös paljon muunlaisia törmäystekstejä.
Kenen ääni kulttuurin äitipuheen pohjalla kumisee? Millaisia ongelmia näet äitipuheessa? Onko äitiydessä osa-alueita, joista ei mielestäsi puhuta tarpeeksi?
En pyri teoksessani vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen tyhjentävästi, mutta toivon runojen antavan aiheeseen joitakin näkökulmia ja herättävän lukijassa pohdintaa. Yritän kirjoittaa niin, että runoja voi lukea monella tavalla.
Mutta ainakin yksi havaintoni on, että suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamiseen liittyvät romantiikan ajan kertomukset leimaavat edelleen myös kuvaa ihanteellisesta äitiydestä. Uhrautuvan ja isänmaalleen uhrilahjoja antavan äidin myytti elää – ja se myytti on pääasiassa miesten luomus. Näitä tarinoita on myöhemmin uusinnettu etenkin toisen maailmansotien aikana, ja viime vuosina on ollut nähtävissä taas uusi nationalismin ja konservatismin nousu.
Tietenkin nykyajassa äitimyytit saavat uusia juonteita ja ilmaisuja. Enää ei ole vain yhtä äitiyden mallia, mutta mallitarinat ovat silti kapeita. Äitiys koskettaa jollain tavalla kaikkia ihmisiä ja herättää voimakkaita tunteita – ja tunteet asenteita. Suoritusyhteiskunnan paineet lävistävät vanhemmuuden niin kuin muutkin elämän osa-alueet. Onnistumista mitataan lukuisin tavoin. Joskus tuntuu, että kokonaisuus unohtuu yksityiskohtien alle. Tarjolla on enemmän kontrollia kuin tukea.
Äitienkin mielenterveydestä puhutaan onneksi paljon enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä, mutta paljon on myös puhumatonta aluetta ja outoa hymistelyä. Tilaa äitiyteen liittyvien negatiivisten tunteiden ilmaisulle on lähinnä huumorin varjolla tai kauniilla loppukaneetilla pyörrettynä. Häpeä ja leimaantumisen pelko estävät suoran puheen esimerkiksi katkeruuden tunteista, tunnekylmyydestä, väkivaltaisista ajatuksista tai sekoamisen pelosta. Silloin luulee helposti, että tunteiden kanssa on yksin, vaikka vanhempien uupumus ja masennus on todella yleistä.
Esität mielelläsi runojasi. Onko sinulle tärkeää, että runot ovat hyvin luettavissa ääneen ja esitettävissä? Miten suhtaudut hyvin kuvalliseen runouteen, joka on vaikeasti luettavaa?
Kirjoitan runoni ennen kaikkea paperille ja oikeastaan vielä niin, että teoskokonaisuus on minulle ensisijainen yksittäisiin runoihin verrattuna.
Runojeni esittäminen on minulle paljon uudempi asia, mutta olen nauttinut siitä paljon. Lausuminen kuorii runoista uutta. Kirjoittaessani tätä teosta tiedostin, että erityisesti yhden puhujan ilmaisutapa lähenee lavarunoutta. Toisaalta osan moniäänisistä runoista koen hankalaksi sellaisenaan esittää, eikä runojen esitettävyys ole ollut juurikaan kirjoittamistani ohjaava seikka.
Kaikkiaan kielen kuvallisuus ja kerroksellisuus on minulle runoudessa se ykkösjuttu, lukijanakin. Mutta suhtaudun eri runouden keinoihin ja tyyleihin avoimuudella ja uteliaisuudella. On mahtavaa, että runoudesta voi nauttia sekä silmin että korvin, niin yksin sohvannurkassa kuin yleisötapahtumissakin.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Haluaisin suositella lastenkirjallisuutta! Laadukkaat lastenkirjat antavat aikuisellekin paljon. Eniten taidan itkeä ja nauraa juuri niiden äärellä. Aivan viime aikoina mieleen on jäänyt esimerkiksi Hannele Huovin ja Kissa Koskisen surua ja lohtua käsittelevä runosatu Simpukka sekä Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon arjentaianomainen kuvakirja Ystävä joella.