Maija Louhio on tehnyt työuransa teatterin parissa lavastajana ja pukusuunnittelijana. Haikean kaunis Poika joka ei halunnut palata Suomeen on hänen ensimmäinen sarjakuvakirjansa. Haastattelin Louhiota sarjakuvasta sähköpostitse maaliskuussa 2023.
Olet tehnyt pitkän uran lavastajana ja pukusuunnittelijana, ja sen lisäksi sinulla on taidemaalarin koulutus. Sarjakuvaa et nähtävästi kuitenkaan ole tehnyt ennen tätä teosta? Minkälainen on suhteesi sarjakuvaan ja miksi päätit, että työkaverisi lapsuudenmuistot kannattaisi kertoa juuri sarjakuvana?
Olen aina pitänyt sarjakuvista. Lapsena kun en osannut lukea, ”luettiin kuvista” Aku Ankkaa kaverin kanssa. Vastikään löytyi äitini jäämistöstä iso nippu murkkuikäisenä tekemiäni sarjakuvia. Olin ne kokonaan unohtanut. 80-luvulla Tapiiri-lehti julkaisi uutta eurooppalaista sarjakuvaa ja innostuin niistä kovasti. Tein joitain pieniä sarjakuvia esimerkiksi käsiohjelmiin, mutta en haaveillut sarjakuvantekijäksi ryhtymisestä.
Työkaverini Timo Myllylä lähetti miehelleni (Timo oli siis meidän molempien entinen työkaveri) hänestä tehdyn lehtihaastattelun ja kirjoittamiaan lapsuusmuisteluita, joita hän oli ainakin Facebookissa julkaissutkin. Ne olivat kovin koskettavia. Idea sarjakuvan tekemisestä tuli mieheltäni. En ensin innostunut, mutta ajankohta oli otollinen. Oli korona, ja seuraava työkeikkani oli peruuntunut.
Tarina tuntui kertomisen arvoiselta. Sotalapsuus koski isoa joukkoa suomalaisista lapsista. Heitä on vielä elossa ja monien kohdalla omat lapsetkaan eivät tiedä vanhempiensa kokemuksista. Ajattelin, että sarjakuva välittää tietoa juuri nuoremmille sukupolville
Päätin kokeilla, ja Timo oli suopea ajatukselle. Hän lupasi muistella lisää.Tein ensin kokeeksi pienen vihkosen, jossa kuvasin pojan Ruotsin kesiä saaristossa. Siitä tuli aika kiva ja aloin luottaa piirtämiseeni ja uskaltaa kertoa koko lapsuustarinan.
Miten taustanne vaikutti sarjakuvanne visuaaliseen tyyliin ja kerrontaan?
Se, että tunsin Timon, helpotti tarinaan eläytymistä. Pystyin kuvittelemaan hänet lapsena. Yhteisen työkaveruutemme aikana ei noista ajoista koskaan puhuttu, tiesin vain että Timo oli ollut sotalapsena.
Kun kokosin tarinaa, huomasin ajattelevani dramaturgisesti. Ajattelin, että se johtuu teatteritaustasta. Timon muistelut koostuivat tapahtumista, jotka oli helppo siirtää kohtauksiksi. Aukeama voi koostua useasta pienestä tai yhdestä isommasta kohtauksesta. Lavastajanakin miettii kohtausten kestoa ja painoarvoa suhteessa visuaalisiin muutoksiin. Sarjakuvaan siirrettynä: välillä on laaja koko aukeaman kuva ja sitten tihentynyttä kerrontaa, esimerkiksi ruuduissa. Värit olivat osa dramaturgiaa.
Visuaalinen ilme syntyi tällaisesta mielestäni väljästä kerronnasta, jossa halusin korostaa tunnelmaa. Lavastajataustastakohan johtuu, että huomasin tekeväni paljon tiloja ja tunnelmia ja välttämään lähikuvia ihmisistä.
Valitsin puuvärit, koska ne minulle tuovat yhteyden lapsuuteen ja ehkä sellaiseen sodanjälkeiseen aikaan. Käytin myös pastellia ja jonkin verran akvarellikyniä. Tekniikka kehittyi tehdessä.
Ruotsin aika oli lämmin, kuten muistotkin, Suomi taas kylmä. Maavärit toivat vähän lämpöä Suomen aikaankin.
Suomalaisten lasten exodus muihin Pohjoismaihin toisen maailmansodan aikaan on kiinnostava aihe. Onko olemassa jokin erityinen hetki tai muisto työtoveriltanne, joka erityisesti kosketti teitä ja jonka halusitte välttämättä sisällyttää sarjakuvaan?
Minulla oli käytettävissä Timon kirjoittamat muistelut ja sain vapaat kädet niiden suhteen. Timolla ei ollut mitään erityisiä toiveita tai vaatimuksia sen suhteen mitä valitsen tarinaan.
Halusin muuten pysytellä aika pienen pojan muistoissa, mutta tärkeänä pidin loppujaksoa, jossa poika on jo 16 ja pitää itseään ruotsalaisena, kunnes mamma kiukuspäissään huomauttaa pojan ruotsin kielestä. Haaveet Ruotsiin muutosta romuttuvat. Timolle itselleen se oli kova paikka. Se pudotti pohjan luottamukselta ja kertoo siitä identiteetin kaksijakoisuudesta ja hauraudesta, mikä monille sotalapsena olleille jäi.
Toisen ihmisen muistojen kuvittaminen kuulostaa aina haastavalta, piirtäjän tulkintahan saattaa erota melkoisesti siitä miten muistaja asian koki. Kamppailitko ollenkaan tämän asian kanssa, ja mikä merkitys oli tarkkuudella ja autenttisuudella sarjakuvassasi?
Pohdin paljon sitä etten tekisi vääryyttä Timon kokemuksille. Minulla oli käytettävissä valokuvia Timon Ruotsin ajalta, joista sai paljon suoraan materiaalia. Pyrin luomaan uskottavan ajankuvan. Tutkin paljon kuvia Tukholmasta ja sodanjäkeisestä Helsingistä. Luin myös muita sotalapsikertomuksia ja tutkimuksia aiheesta, joista sai apua, kun tein joitain lisäyksiä tarinaan.
Otin vapauksia kummankin maan vanhempien ulkonäon suhteen, ajattelin että heidän täytyy olla selvästi erotettavia.
Kun olin saanut jonkin vaiheen valmiiksi, näytin Timolle. Perustelin, miksi olin päätynyt johonkin ratkaisuun ja keskustelimme, jos jokin askarrutti. Tein joitakin täydentäviä jaksoja, jotka tarinan kulun kannalta olivat tarpeen. Mietin myös miten naispuolisena ymmärrän pojan maailmaa. Leikit ovat erilaisia kuin tytöillä, osaanko tunnistaa merkityksellisiä asioita, siten kuin mies ehkä tunnistaisi.
Mietin pitkään pojan nimeä. Päätin jättää hänet nimettömäksi, koska kirjan tarina on kuitenkin minun kuvitelmani pojan lapsuudesta, vaikka perustuu Timon muistoihin. Muunkinlainen tulkinta voisi olla mahdollinen.
Mikä on tärkein viesti tai tunne, jonka toivotte lukijoidenne saavan sarjakuvastanne, ja miksi?
Tutustuttuani Timon muisteluihin minua askarrutti eniten, kuinka lapsi voi selviytyä tuollaisista kokemuksista, joissa hänet kahteen kertaan erotetaan perheestään. Mietin, mitkä asiat kantavat ja tukevat lapsen identiteetin rakentumista. Sodan jälkeen ikävät asiat haluttiin unohtaa eikä perheissä useinkaan osattu käsitellä lapsen kokemuksia. Lapset ovat kovasti aikuisten armoilla.
Tämän tarinan poika oli päässyt Ruotsissa rakastavaan perheeseen, jossa hän koki olevansa hyväksytty. Suomessa ajat olivat raskaat ja kulttuuri ankarampi. Pojalla oli kuitenkin sosiaalisia taitoja, hän sai kavereita, hänellä oli mielikuvitusta ja hän osasi leikkiä. Sellaiset ominaisuudet varmaan auttoivat sopeutumisessa uuteen tilanteeseen. Silti kovin yksin lapset oli jätetty selviytymään, eikä vanhemmille myöskään ollut mitään tukea. Kokemus on ollut traumaattinen kaikille osapuolille.
Nyt kun ensimmäinen sarjakuvasi on valmis, onko sinulla suunnitelmia jatkaa sarjakuvataiteen parissa? Onko tämä herättänyt kiinnostusta tutkia muita tarinoita tai aiheita?
Koen että sain tämän sarjakuvan aiheen vähän kuin lahjaksi. Sen tekeminen oli tosi nautinnollista. Kyllä se herätti halun jatkaa sarjakuvan parissa. Siinä on minulla paljon oppimistakin, mikä on ihan kivaa sekin. En ole minkään uuden aiheen parissa vielä, tunnustelen mikä nappaisi niin lujaa, että jaksaa sen kanssa pitkään työskennellä.
Entä mitä opit tämän projektin aikana sarjakuvantekijänä? Toiko se uusia näkökulmia sarjakuvataiteeseen liittyen tai ajatteluusi taiteen tekemisestä yleensä?
Poika-sarjakuvan tekeminen muistutti yllättävän paljon minulle tuttua lavastuksen suunnitteluprosessia. Tässäkin tapauksessa minulla oli materiaali, jota tutkin ja käsittelin, etsin taustamateriaalia ja niin edelleen. Etsin muotoa ja parasta ilmaisutapaa. Mutta sarjakuva on paljon vapaampi rajoitteista. Rajat voi oikeastaan määritellä itse. On mahtavaa, että on niin hurjan erilaisia tapoja tehdä sarjakuvaa. Aihe voi olla mikä vaan. Se miten se kerrotaan tekee siitä kiinnostavan. Niinhän se on kaikessa taiteessa.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Sarjakuvakirjoista voisin suositella kahta, jotka olivat minulle innoittavia sekä sisältönsä että varsinkin maalauksellisen ilmaisunsa takia. Suvi Ermilän Vastaanottokeskus ja Jussi Waltameren Samalla kadulla kirkko ja tehdas.
Suosittelen myös ruotsalaisen sarjakuvantekijän Anneli Furmarkin tuotantoa, josta suomennettu on vain yksi: Tule kanssani kulman taa (Kirjavinkeissä on arvosteltu alkuteos Gå med mig till hörnet) .