Leena Elina Valkeapää on taidehistorian tutkija ja tietokirjailija. Upeasti kuvitetussa Kansallispuvun kulttuurihistoriassa hän käsittelee suomalaisten kansallispukujen historiaa 1800-luvulta nykypäiviin asti ja osoittaa miten kansallispukujen perinne ei ole ollut lainkaan niin muuttumaton kuin on usein kuviteltu. Haastattelin Valkeapäätä sähköpostitse heinäkuussa 2023.
Kertoisitko mikä on henkilökohtainen suhteesi kansallispukuihin ja kuinka tämä kirjaprojekti oikein sai alkunsa?
Olen evakkokarjalaisten vanhempien lapsi, ja meillä kotona harrastettiin karjalaisia kansallispukuja. Kun sitten vielä synnyin Sääksmäen Ritvalaan, jonka helkajuhlaperinteeseen kansallispuvut kiinteästi kuuluvat, oli yhtälö valmis. Kansallispukujen käyttäminen oli iloinen ja kyseenalaistamaton itsestäänselvyys.
Sen sijaan niiden tutkiminen ei ollut. Olen taidehistorian
tutkija, ja kesti pitkään oivaltaa, että minulla voi olla kansallispukujen tutkimiseen aivan oma näkökulma. Suunnittelin ensin Sääksmäen naisen pukua käsittelevää tieteellistä artikkelia, mutta aineisto alkoi kasvaa ja muuttua aina vain kiinnostavammaksi. Tuluskukkarosta tulikin takki, eikä toisin päin.
Aihe oli minulle ennen tätä kirjaa aika vieras ja yllätyin, että yhä edelleen julkaistaan uusia kansallispukumalleja, kuten Lopen pukumalli 2000-luvun alussa. Olin ajatellut, että kansallispukuihin liittyvä työ on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Miten aktiivista tällainen uusien mallien hakeminen nykyään on ja tilaavatko niitä edelleen paikkakunnat, vai onko aloitteet enemmän yksityishenkilöiden käsissä?
Usein huomaan kansallispukuja harrastamattomien ihmisten ajattelevan, että puvut ovat muuttumattomia ja kuuluvat ilmiönä jonnekin 1950-luvulle tai isovanhempien aikaan. Uusien pukumallien luominen ja varsinkin vanhojen tarkistaminen on kuitenkin jatkuvasti käynnissä. Hankkeet ovat pitkiä ja vaativat paljon resursseja eli rahaa ja asiantuntijoiden aikaa, joten yleensä
niiden takana on jokin yksityishenkilöitä suurempi organisaatio eli yhdistys tai kunta. Tosin yksityishenkilöiden innostus on yleensä hankkeen liikkeellepaneva voima. Pukumallin valmistuttua tarvitaan myös taho, joka ottaa vastuun asian hoitamisesta tulevaisuudessa ja vastaa puvun kaavojen
ja tarvikkeiden myynnistä.
Yllätys oli myös se, miten kansallispukujen(kin) kohdalla historiaa on haluttu tulkita itselle mieluisaan suuntaan. Annat esimerkin miten empirelinjaisia pukuja ei aikoinaan hyväksytty mukaan liian muodikkaina. Nyt puhaltavat kuitenkin toisenlaiset tuulet. Onko odotettavissa, että esiin tulee lisää yllätyksiä sen suhteen miten kansa aikanaan pukeutui ja minkä tyyppinen vaate voidaan hyväksyä kansallispuvuksi?
Empirelinjainen asu ei vastannut kuvaa talonpoikaisesta juhlapuvusta, sillä se vaikutti ilmeisesti liikaa aikansa muodinmukaiselta säätyläisasulta. Vasta 1990-luvulla nähtiin ensimmäiset empirelinjaiset kansallispuvut. En usko, että suuria yllätyksiä on luvassa, mutta todennäköisesti puvut muuttuvat edelleen runsaampaan suuntaan. Tarkoitan tällä sitä, että pukuihin tulee uusia osia
ja erilaisia vaihtoehtoja.
Suomen museokokoelmat ovat mahtava monimuotoisuuden aarreaitta. Samoin värejä ja kuoseja tullaan edelleen yhdistämään museoiduille vaatteille uskollisesti tavoilla, joita kansallispukujen alkuvuosikymmeninä ei olisi hyväksytty. Kansallispukumalleilla oli pitkään taipumusta olla yksinkertaisempia alkuperäisiin asukokonaisuuksiin nähden, niistä tehtiin esimerkiksi väreiltään ”harmonisempia” eli karsittiin ”riitasointuisiksi” koettuja väri- ja kuosiyhdistelmiä.
Entäpä tuliko sinulle itsellesi mitään yllättävää vastaan työstäessäsi kirjan aineistoa?
Olen harrastanut aihetta niin pitkään, ettei mitään varsinaista suurta yllätystä tullut. Ehkä jännittävintä oli perehtyä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä käytyyn vilkkaaseen kansallispukukeskusteluun. Huvittavaa oli myös havaita, miten samanlaiset kansallispukumallien luomisen ja pukujen käyttämisen ongelmat ovat puhuttaneet vuosikymmenestä toiseen.
Kansallispukuja löytyy varmaankin kaikista maista, mutta onko suomalaisessa kansallispukukulttuurissa jotain mikä on leimallista juuri meille?
Jokaisessa maassa kansallispukujen historialla ja käyttämisellä on omat erityispiirteensä, eroja on Pohjoismaidenkin välillä. Suomelle on erityistä kansallispukuvalikoiman rikkaus, meillä on karjalaisia, länsisuomalaisia ja ruotsinkielisten seutujen pukuja, jotka kaikki poikkeavat toisistaan.
Entä minkälaisena näet kansallispuvun tulevaisuuden? Kuten kirjassa mainitset nykypäivän nuorille kansallispuvut alkavat olla hyvin vieras ilmiö.
Tällekin ilmiölle on ominaista jatkuva aaltoliike. Mielestäni kansallispuvut ovat nyt taas nosteessa ja monenlaisia virkeitä ilmiöitä on meneillään, on muun muassa kansallispukujen tuuletusta eri puolilla Suomea, kansallispukuhiihtoa, vilkkaasti toimiva Facebook-ryhmä ja uusi asiaa edistävä yhdistys Suomen kansallispukuyhdistys Raita ry.
Jyväskylässä toimii Suomen kansallispukukeskus ja kansallispukujen valmistaminen myös valittiin kansalliseen aineettoman perinnön luetteloon vuonna 2017. Kyllä nuoretkin harrastavat kansallispukuja, mutta eivät ne mitään valtavirtaa ole.
Suurin ongelma on ennakkoluuloisuus, ja sitä olen kirjallani koettanut hälventää. Kansallispuvut ovat kiinnostava ja pitkäikäinen ilmiö, johon kannattaa tutustua, vaikka ei itse aikoisikaan niiden käyttöön hurahtaa.
Jos joku kirjasi lukija nyt hurahtaisi kansallispukuihin ja haluaisi jopa ennen pitkää valmistaa oman kansallispuvun, niin mikä olisi seuraava askel? Ihan nopea ja yksinkertainen tie ei taida olla edessä?
Tie ei ole nopea, vaikka puvun ompelisi valmiista kankaista ja oikoisi hieman mutkia. Ensin pitäisi tietysti päättää minkä puvun haluaa, kuinka paljon aikaa sen valmistamiseen voi käyttää ja kuinka paljon itselleen uusia käsityötekniikoita haluaa opetella.
Aivan ensimmäisenä kannattaa tutustua Suomen kansallispukukeskuksen kotisivuihin, erilaisiin kansallispukujulkaisuihin ja vaikka Facebookin Kansallispuku-Folkdräkt -ryhmän keskusteluihin. Kannattaa myös selvittää onko lähialueen kansalais- tai työväenopistoissa tulossa kansallispukujen ompelukurssia.
Pakko myös kysyä tällainen ei niin vakavamielinen kysymys. Kun nyt kerroit, että olet kotoisin Sääksmäeltä ja Sääksmäen puvulla on myös kirjassa suuri rooli, niin kumpi Sääksmäen puvuista puhuttelee sinua enemmän ja miksi?
Molemmat. Kukallisesta kalminkkikankaasta tehty on se, joka perustuu sääksmäkeläisen Lennart Carlstedtin vuonna 1876 lahjoittamiin vaatekappaleisiin. Ne puolestaan sysäsivät tutkimukseni liikkeelle
salaperäisyydellään. Kukaton versio on taas ollut suosittu heti mallin ilmestyttyä vuonna 1922. Pukua on käytetty paljon esimerkiksi Ritvalan helkajuhlilla ja se on siksi läheinen.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Luen ammattini puolesta jatkuvasti ja paljon, mutta luen mahdollisimman runsaasti tietokirjoja myös tutkimusaiheitteni ulkopuolelta sekä kaunokirjallisuutta. Lukeminen ravitsee aivoja, ja minusta kirjoittaminen vaatii taustakseen sekä kirjoittamista että lukemista.
Juuri tällä hetkellä luen Helena Telkänrannan kirjaa Millaista on olla kissa? Nautin Telkänrannan joustavasta kielenkäytöstä, huumorista ja kyvystä ilmaista asiat selkeästi ilman, että ne muuttuvat kuiviksi. Kirja pakottaa miettimään perheeseeni kuuluvaa kissaa ja sitä, olenko järjestänyt asiat niin, että sillä on mahdollisimman hyvät edellytykset ”elää kissana ihmisyhteiskunnassa”.