Kokeneen runoilijan Kristiina Wallinin seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva viehättää posthumanistisella luontokuvastollaan ja kielellisen ja ei-kielellisen rajamaastoa luotaavalla ilmaisullaan.
Haastattelin Wallinia sähköpostitse helmikuussa 2024.
Mistä Ilmaan uurtuva sai alkunsa?
En ole varma, missä on juuri näiden runojen alkupiste, mutta tavoitan kaksi varhaista ajatuskuvaa. Toisessa kuvassa nainen kantaa sylissään meriharakkaa ja toisessa makaa joen pohjassa jääpeitteen alla kainalossaan paperinippu, josta kirjoitus liukenee veteen. Tiesin, että kuvista ensimmäinen liittyy ihmisen ja muun olevaisen suhteeseen ja jälkimmäinen kirjoittamiseen ja niihin kirjailijoihin, jotka ovat kirjoittaneet meitä ennen.
Tekstini lähtevät usein liikkeelle visuaalisesta lähtökohdasta, alitajunnan kuvasta. Yksittäinen kuva ikään kuin kutsuu luokseen sanoja, joista alkaa rakentua säikeitä ajan ja olemassaolon ulottuvuuksien läpi.
Ilmaan uurtuva sai alkunsa myös kävelyistä metsässä. Maan hajusta, maatumisesta, puiden juurista ja eläinten jäljistä.
Millä tavalla se rakentui? Kuinka paljon kirjoittaessasi ajattelet kokoelmaa kokonaisuutena, missä määrin taas työskentelet yksittäisten runojen tasolla?
Kirjoitan hitaasti ja sanoja tunnustellen. Ensin kirjoitan yksittäisiä säkeitä ja tajunnanvirtamaisia runonpätkiä. Luotan siihen, että jokin minussa tietää, miten ne liittyvät yhteen. Vähitellen alkaakin hahmottua teemoja ja rakenteita. Niitä työstän pitkään sekä yksittäisiksi runoiksi että runosarjoiksi. Työstän runoja tarkasti, kuuntelen niiden rytmiä ja kieltä, mutta myös sitä, kuinka runot kommunikoivat keskenään. Samalla kun muokkaan runoja, pyrin pitämään kirjoittamisen suunnat avoimena ja kuuntelemaan, mihin suuntaan kirjoitus tahtoo kulkea.
Kun kirjoitan yksittäisiä runoja, kokoelmallisuus ohjaa kirjoittamista sekä tietoisesti että tiedostamattani.
Miksi kokoelman rakenne on sellainen kuin se on? Miten se muodostui?
Kokoelman avausruno kuljettaa lukijaa niihin teemoihin, joita hän tulee runoissa kohtaamaan.
Se, että runoni muodostavat sarjoja, ohjasi osaltaan kokoelman muodostumista ja koko teoksen rytmiä. Rytmin merkitys kokoelman rakentamisessa on minulle suuri. Se, miten säemuotoiset runot ja proosarunot vaihtelevat, miten lyhyet ja pitkät runot rytmittyvät. Ilmaan uurtuvassa on myös alaviitteitä, mikä osaltaan vaikuttaa teoksen kokonaisrytmiin ja merkitysten kerrostumiseen.
Kokoelmaa rakentaessani annoin teemojen syvetä vähitellen ja tarkkailin sitä, millä tavalla yksittäiset runot asettuivat dialogiin toistensa kanssa.
Samaan tapaan kuin kokoelman avausruno myös kokoelman viimeinen runo kokoaa yhteen teoksen keskeisiä teemoja.
Kokoelmassasi on posthumanistisia sävyjä, tunnut hakevan kirjoittamisen tapaa, joka olisi jotenkin yhteensopivampaa luonnon kanssa. Miten koet tällaisen ”ääriviivojen hälvenemisen”, kuten sitä kutsut? Onko ylipäätään mahdollista kirjoittaa muuten kuin osana luontoa?
Minulle posthumanistinen lähestymistapa on luonteva ja lisäksi olen kiinnostunut kielen suhteesta ei-kielelliseen. Kieli rajaa ja rajoittaa havaintoa ja kokemusta maailmasta. Ymmärrämmekö me vain sellaista todellisuutta, jonka voimme määrittää sanoilla? Millaisia havaintoja voi tehdä siellä, minne kieli ei yllä?
Tämä kaikki liittyy siihen, millä tavalla esimerkiksi kasvit ovat olemassa ja miten ne viestivät. Tai eläimet. Ihmiskieli ei pysty tavoittamaan männyn tai kauriin kokemusta olemassaolosta, sillä kieli on aina sidoksissa ihmisen omaan havaintoon ja ymmärrykseen. Siksi kaipaan ”ääriviivojen hälvenemistä” ja sitä, että voisi ”painautua vasten kasvien ja kalojen hiljaisuutta”.
Olemme osa luontoa, joten kirjoitus syntyy osana luontoa, vaikka tuo yhteys voi olla paitsi juurruttava myös katkeileva tai ristiriitainen. Se, miten paljon yhteys näkyy tekstissä, vaihtelee totta kai.
Millainen kirjoittaja olet? Karsitko lopulliset runot suuremmasta tekstimassasta, vai kirjoitatko valmista, pitkälle pohdittua tekstiä?
Kokoelman synnyn alkuvaiheessa kirjoitan paljon tajunnanvirtamaista tekstiä, josta poimin sekä kielellisesti että temaattisesti merkityksellisen aineksen. Kun kokoelman työstäminen etenee, kirjoitan yhä valmiimpaa runoa. Silloin karsittavaa on enää vähän. Kokoelman viimeistelyvaiheessa punnitsen yksittäisiä sanoja tai välimerkkejä, eikä tekstimassa juurikaan kasva tai vähene.
Kirjoitit muutama vuosi sitten ensimmäisen romaanisi. Millainen kokemus se oli runokokoelmien kirjoittamiseen verrattuna? Kuinka selkeä raja runouden ja proosan välille mielessäsi muodostuu? Kiinnostaako romaanien kirjoittaminen yhä?
Kun kirjoitan proosaa, en kirjoita niinkään juonta tai tarinaa, vaan henkilöiden sisäistä maailmaa. Kirjoitan hetkiä. Kirjoitan kieltä ja rytmiä. Aivan samoin kuin runoa kirjoittaessani pyrin proosassani kohti kielen alitajuntaa ja merkitysten kerroksellistumista.
Runo ei operoi henkilöillä ja siksi proosaa kirjoittaessa oli kiehtovaa kirjoittaa henkilöitä, upota heidän elämäänsä. Minusta tuntuu, etten niinkään keksinyt henkilöitäni kuin asetuin kuuntelemaan, mitä he halusivat minulle kertoa.
Romaanini (Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021) pitää sisällään myös hyvin proosarunomaisia jaksoja. Oli kiinnostavaa vaihdella kielen rekisteriä ja silläkin tavalla rytmittää kerrontaa.
Tälläkin hetkellä kirjoitan romaania. Ja runoa. Molempia. Kahden erilaisen kirjoittamisprosessin vuorottelu jaksottaa työskentelyä hyvin.
Millaisia suuntia olet seuraavaksi ajatellut tutkailla?
Tutkailen proosaa ja runoa, kielen mahdollisuuksia molemmissa lajeissa. Keskeneräisiä tekstejä muhitan mielessäni todella pitkään ennen kuin jäsennän niitä puheeksi. Niin nytkin, annan niiden kasvaa ja etsiä suuntiaan aivan rauhassa, hieman piilossa.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen säveltäjä Aki Yli-Salomäen ohjelmaa Epäilyttävän uutta (Yle Radio 1). Se kuljettaa uusimman taidemusiikin virtaan inspiroivasti, rauhoittavasti ja yllättävästi.
Suosittelen myös kahta taidemuseota paitsi tasokkaiden näyttelyjen myös upean tilallisuuden takia. Toinen on Sara Hildénin museo Tampereella ja toinen Gösta-museo Mäntässä. Molemmissa museoissa taide asettuu kiehtovaan vuoropuheluun ympäröivän maiseman kanssa. Kesän tullen suosittelen Taidekeskus Purnua Orivedellä!
Ihan aina suosittelen niiden kirjojen lukemista, jotka ovat valtavirran ulkopuolella: runoja, novelleja, esseitä ja lajirajoja rikkovia teoksia.