Olen lukenut Kaisa Paaston Anni-kirjoja alusta asti – olihan se nappiosuma, kun meiltäkin neljäsluokkalainen Anni-tyttö kotoa löytyi. Nyt kolmannen Anni-kirjan kohdalla meidän Annimme on jo kasvanut vähän ohi näistä kirjoista, mutta minä luin Paaston uusimman Anni kaverinkesyttäjä suolaisilla vesillä -kirjan ja sarja on pysynyt edelleen tasokkaana.
Haastattelin Kaisa Paastoa sähköpostilla marraskuussa 2022.
Mistä Anni-kirjat saivat alkunsa? Mikä oli alkuperäinen ajatus, jota lähdit kirjoilla tavoittelemaan?
Kun lapseni olivat alakoulun ensimmäisillä luokilla, heillä oli kaikenlaisia kaveriasioita pinnassa. Yritin löytää tunnetaitojen kehittämiseen sopivia kirjoja, mutta niitä oli yllättävän hankalaa löytää. Eräänä päivänä seisoin koulun vieressä katsomassa koululaisia välitunnilla. Jotkut leikkivät vaivattomasti porukalla, jotkut istuivat yksinään aidalla ja jotkut mätkivät toisiaan.
Huomasin, että muistin aika hyvin miltä tuntui olla itse koululaisena siellä koulunpihalla. Muutimme Keminmaasta Ouluun, kun olin 9-vuotias, ja olin juuri samassa hankalassa tilanteessa kuin Anni ensimmäisen kirjan alussa. Minulla oli kyllä kavereita Keminmaassa, mutta he olivat löytyneet taaperoina naapuripihoilta. Kavereiden ”hankkiminen” koulunpihalta oli paljon mutkikkaampi juttu! Halusin kirjoittaa kirjan, joka voisi tarjota vertaistukea tähän tilanteeseen.
Vaappu-possu taas tuli kuvaan mukaan jo alussa, kun ajattelin että vetäytyvän lemmikin kesyttäminen sopisi hyvin metaforaksi samalle jutulle. Valitsin possun siksi, että se on harvinaisempi lemmikki ja en halunnut suunnata kirjaa vahingossa ”koiraihmisille” tai ”kani-ihmisille”. Minulla ei ole ollut lemmikkipossua, joten lueskelin (lähinnä amerikkalaisia) blogeja lemmikkipossun omistajilta ja etsin tietoa kirjoista.
Mikä lastenkirjojen kirjoittamisessa on helppoa, mikä vaikeaa, mikä hauskaa?
Olen kirjoittanut myös aikuisille – olen julkaissut Lintukoto-dekkarin Storytel Originalina ja kirjoitan nyt sille jatko-osaa. Ajattelen, että lapsille kirjoittaessa voin olla vilpittömämpi ja optimistisempi. Aikuisille kirjoittaessani taas voin tuulettaa kyynisempiä tunteitani. Tasapaino toimii hyvin.
Pyrin kirjoittamaan lapsille sellaisia kirjoja, joista itse pidin lapsena. Jossakin vaiheessa lapsena minulla oli kriteerinä, että kirjan ensimmäiseltä sivulta oli parasta löytyä dialogia. Jos ensimmäinen luku alkoi pitkällä maiseman kuvailulla, kirja jäi todennäköisesti hyllyyn. (Luin kyllä myöhemmin paljon klassikoita, vaikka ne tuppaavatkin alkamaan kuvailevilla osilla.)
Nykyään koukuttavuuden vaade on vain korostunut. Jotta kirja pärjää muille viihdemuodoille, siihen on parasta päästä helposti kyytiin. Ja tietenkin koko kirjan pitää olla niin hauska ja vetävä, että lukija haluaa pysyä kyydissä loppuun asti.
Lastenromaanin kielen pitää toki olla helpompilukuista kuin aikuisten, mutta en karsi kuitenkaan kaikkia sivistyssanoja ja vähemmän tunnettuja sanontoja pois tekstistä. Jostakinhan niitä pitää oppia. Lapsena lukiessani pidin siitä tunteesta, kun vastaan tuli ennestään tuntematon sana. Sanaleikit taas ovat minusta kirjoitetun sanan suurin kilpailuetu, joten niitä kannattaa aina viljellä!
Lapsille kirjoittamisessa helppoa on myös aikuisten kirjoja pienempi sanamäärä. Tarinan pystyy pitämään päässään kokonaisena, ja siitä on helpompi saada yhtenäinen.
Tiesitkö heti alkuun, että kirjoista tulee sarja? Kustantamojakin taitaa lastenkirjapuolella kiinnostaa enemmän, jos on mahdollisuus saada sarjalle jatkoa?
Ajattelin kyllä itsekseni heti, että teen sarjaa. Muistaakseni kustantajan kanssakin jo aikaisin puhuttiin sarjan mahdollisuudesta. Sarjat lisäävät ehdottomasti lastenkirjojen suosiota (ja varmaan aikuistenkin), kun lukijoita on jo valmiina odottamassa uutta osaa.
Anni-kirjoja on kehuttu realistisesta tunnetaitojen käsittelystä ja sitähän kirjoissa on kyllä ollut. Millainen ajatus tässä on ollut taustalla?
En halunnut saada ystävien löytämistä näyttämään epärealistisen helpolta, koska eihän se ujolle tai introvertille tyypille tietenkään sitä ole. Yleensä tutustumisen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (”lapiohommaa” niin kuin kirjassa sanotaan) ennen kuin yhteistä kaikupohjaa löytyy.
Luin joskus jonkun opettajan kommentin, jossa hän sanoi, että on harmi kun luokan ujot lapset eivät tunnu löytävän toisiaan vaan kaikki pyrkivät ”suositumpien” lasten ystäviksi. Ajattelin, että siinäpä hyvä vinkki. Annin ja Riian ystävyys lähteekin siksi hieman hitaasti käyntiin. Kun kaksi ujoa henkilöä tutustuu, voi olla että muutama tukala hetki pitää kärvistellä läpi ennen kuin juttu alkaa luistaa.
Vastapainoksi halusin, että perhe tarjoaa Annille paljon vaivatonta tukea. Ensimmäisessä kirjassa Anni tekee uskoakseni monelle ujolle tutun havainnon: mistä se johtuu, että Koti-Anni on niin paljon hauskempi ja luontevampi henkilö kuin Koulu-Anni? Eli miksi kotona on niin helppoa olla itsensä, kun koulussa tai muissa ympyröissä se on joskus niin hankalaa?
Ratkaisuksi kirjassa löytyy se, että Koulu-Annikin pitää ”kesyttää”. Kun uskaltautuu tekemään aloitteita ja heittäytymään haavoittuvaksi, saa palkinnoksi aitoa yhteisymmärrystä, joka voi hyvällä onnella kasvaa ystävyydeksi.
Muut Anni-kirjat kertovat saman asian eri puolista: kun ihmisille antaa tilaisuuden ja näkee vähän sen läpi, mitä he kenties esittävät, heillä on enemmän tarjottavaa kuin olisi ensin kuvitellut.
Mistä Mari Ahokoivu löytyi kirjoille kuvittajaksi? Kuinka tärkeänä pidät kuvitusta tällaisissa lastenromaaneissa?
Pidimme Tammen ihmisten kanssa palaverin, jossa oli tarkoitus valita kuvittaja. Olin tehnyt oman lyhytlistan selattuani kaikki Kuvittajat ry:n portfoliot läpi. Tammen graafikko ehdotti Mari Ahokoivua – ja Mari löytyi myös omalta listaltani. Eli päätös syntyikin melko helposti!
Pidän kuvitusta ehdottomasti tärkeänä. Marin upeat kuvitukset lisäävät kirjoihin paljon hauskuutta ja kansikuvalla on epäilemättä iso rooli, kun lukemista valitaan kirjakaupassa tai kirjastossa. Minun ja Marin yhteistyö jatkuu myös uudessa lastenromaanissani, joka ilmestyy näillä näkymin 2024. Olen asiasta superonnellinen.
Onko Annin ja Akselin tässä uusimmassa kirjassa pelaama Valtakunta-peli kenties jotain sukua Dominion – Valtakunnalle?
Juu, meillä on mieheni Lassen kanssa tapana pelata melkein joka lauantai- tai sunnuntaiaamuna yksi Dominion. Omistamme kymmenisen lisäosaa… Ajattelin uusinta Annia kirjoittaessani jättää asian vähän auki, joten laitoin pelin nimen suomeksi. Ja sitten unohdinkin antaa Marille mitään ohjetta pelin suhteen, joten kuvaan tuli nappuloita eikä kortteja. Eli vastaus on vähän kyllä ja ei.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Heitän kolme suositusta.
Nykysirkus on ehkä hauskinta, mitä ihminen voi katsella! Ostamme mieheni kanssa liput aina kun joku nykysirkusesitys sattuu silmiin, ja en ole vielä koskaan nähnyt huonoa esitystä. Kävimme tällä viikolla katsomassa Circo Aereon Hobo Dreams -esityksen. Se oli ihan mahtava.
Sattuneesta syystä olen sekä lukenut että selaillut lastenkirjoja laidasta laitaan viime vuosina. Juuri nyt työstämäni lastenromaani on tyylilajiltaan selkeästi humoristisempi. Suosittelen huumoria kaipaavalle Aaron Reynoldsin Rex Dexter -kirjoja, ne ovat erittäin hauskaa tekstiä.
Näin tässä viikon sisään myös hyvän elokuvan: C’mon C’mon. Joaquin Phoenix ja Woody Norman esittävät siinä enoa ja siskonpoikaa. Molempien näytteleminen tuntuu luonnolliselta kuin hengittäminen. Mainio leffa!
