Kaija Rantakari on minulle runoilijana uusi tuttavuus, mutta tuoreimman Kertosäe-kokoelman lukemisen myötä haalin kaikki Rantakarin aikaisemmatkin kokoelmat kirjastosta hyllyyni. Sen verran hieno tämä uusin kokoelma on ja niin taitavasti se kuvaa läheisyyttä, kahden ihmisen kohtaamista ja erotiikkaa.
Haastattelin Rantakaria sähköpostitse marraskuussa 2023.
Mistä Kertosäe sai alkunsa?
Olisipa hienoa kertoa jostain ylevästä alkuhetkestä! Kirjailijan arkea on kuitenkin se, että joskus apurahahakemukseen joutuu kirjoittamaan työsuunnitelman teoksesta, jota ei ole ehtinyt edeltävän teoksen kiireiltä miettiä vielä lainkaan.
Lomakkeeseen satuilu tällä kertaa kannatti, joten ajattelin apurahan turvin kirjoittaa edes suurin piirtein sen kirjan, jota olin hakemuksessani lupaillut. Alkuperäisestä suunnitelmasta säilyi tarinallisuus, kaavailemani tarina ei. Kädetkin säilyivät, mutta ne keskittyivät enemmän koskettamaan kuin olemaan varsinaisena aiheena.
Kirjoitat intohimosta ja intiimiydestä. Millaista tällaisia herkkiä aiheita on käsitellä? Kertosäehän on paikka paikoin suorastaan kuuma kuvatessaan läheisyyttä ja seksiä.
Ajattelen halusta ja kosketuksesta kirjoittamisen olevan oikeastaan aika riemastuttavaa, eikä ollenkaan vaikeaa. Jotkut aiheet vain kutsuvat luokseen enemmän kuin toiset. Minulla on esimerkiksi aivan hyvä äitisuhde, mutta ajatus äitisuhteesta kirjoittamisesta tuntuu aivan vieraalta.
Mitään kirjaa ei voi kirjoittaa ajatellen, että se olisi kaikkien makuun, joten yritän ajatella kirjoittaessani vastaanottoa (ja omia sukulaisia) mahdollisimman vähän. Luulen, että ajauduin alunperin kirjoittamaan halusta osittain sen vuoksi, että koin itse lukijana, että muiden kuin miesten kirjoittamaa eroottista runoutta oli tarjolla aivan liian vähän.
Kokoelma muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden; voisi sanoa, että se kertoo tarinan. Millaista tällaisen kokoelman rakentaminen oli? Mikä prosessissa oli helppoa, mikä vaikeaa?
Aiemmat teokseni eivät ole yhtä selkeästi tarinallisia, jos lainkaan. Kirjoitan kokoelmallista runoutta. Yksittäisiä runoja tärkeämpi minulle on teoksen kokonaisuus, se miten runot seuraavat toisiaan ja rakentavat yhdessä kirjaan jännitteen. Koska kokonaisuus on tärkein, en ajattele yhdenkään runon olevan valmis ennen kuin kokonaisuus on valmis. Saatan siis vaikkapa siirrellä säkeitä runosta toiseen aivan loppusuorallakin, jos se tuntuu jännitteen kannalta oikealta ratkaisulta.
Tarinahan on kirjoittajalle aivan mahtava työkalu! Heti kun vaan itse tietää, mikä kirjan tarina on, voi kirjoittaa sen, mikä tarinasta vielä puuttuu. Kirjassa on jännite, vaikkei siinä olisi tarinaa, mutta ilman tarinaa teoksen aukkojen tunnistaminen ja jännitteen rakentaminen on vaikeampaa. Oli siis paljon yksinkertaisempaa miettiä missä järjestyksessä runojen pitäisi olla tai mikä tapahtuma käsikirjoituksesta vielä puuttuu. Nyt saatoin todeta, että juhlista pitää varmastikin jotenkin päästä asunnolle, tähän kohtaan siis muutaman runon verran ulkoilmaa ja liikettä. Ihanan loogista!
Millainen kirjoittaja ylipäänsä olet? Kirjoitat varsin niukasti ja vähäsanaisesti, mutta sanot paljon. Oletko tarkkaan harkitseva kirjoittaja, vai louhitko vähät sanat esiin isommasta tekstimassasta?
Kertosäe on tähänastisista teoksistani pienin ja vähäsanaisin, mutten tietoisesti pyrkinyt siihen ennen kuin se vaikutti olevan juuri tämän kirjan kannalta paras muoto. Seuraava kirja voi olla taas vaikkapa Salien (Poesia, 2021) tapaan vuolaampi – se paljastuu minullekin vasta ajan myötä.
Kirjoitusprosessini on lopullisesta muodosta riippumatta melkein aina samanlainen: Kirjoitan ensin ilman minkäänlaisia laatuvaatimuksia todella paljon säkeitä, joista karsin valtaosan. Tämän karsinnan jälkeen kirjoitan lisää jäljelle jääneiden säkeiden lomaan ennen kuin taas karsin kaiken, mikä ei tunnu kirkastavan tausta-ajatustani. Toistan tätä lukemattomia kertoja. Niin kutsuttu ryönäkansio kasvaa siis vähintään pienoisromaanin sanamääriin, vaikka valmis kokoelma olisikin niukka.
Vaihdoit edellisen kokoelmasi jälkeen kustantajaa Poesialta WSOY:lle. Miten kustantamon vaihdos pienestä osuuskunnasta isolle kustantamolle näkyi työssä?
Työtapoihini vaihdos ei oikeastaan vaikuttanut mitenkään, mutta kuukausipalkkaiselle kustannustoimittajalle kehtasin ja saatoin lähettää tekstiä kommentoitavaksi useammin ja aikaisemmassa vaiheessa. Se tietenkin nopeutti ja sujuvoitti kirjoitusprosessia.
Mistä kokoelman nimi löytyi? ”Kertosäe” viittaa toistoon ja iskevyyteen, miten se sinulle kytkeytyy runokokoelmaan?
Kokoelmassa kaksi ihmistä kohtaa ja viettää yhdessä yön. Teos keskittyy tuohon hetkeen – muu maailma, menneisyys ja tulevaisuus ovat epäolennaisia asioita. Olen poiminut nimen säeparista “kertosäe sylissäsi/ en muista mitään muuta”.
Kertosäe tosiaan viittaa toistoon. Ehkä tuo yö toistuu, ehkä se voi tapahtua myös eri ihmisen kanssa. Kertosäe on laulun mieleenjäävin osa. Kaikki muu voi pyyhkiytyä ympäriltä, mutta mieli palaa siihen, hyräilee, toistaa, ehkä hiukan sinne päin.
Olet myös kirjansitojamestari. Miten se värittää suhtautumistasi kirjoihin esineenä?
Ajattelen käsin tehtävää taidekirjansidontaa oikeastaan ihan eri lajina kuin kirjojen teollista tuotantoa. Tietenkin haluan, että kirjoittamani kirjat ovat kauniita ja tuntuvat hyvältä kädessä, mutta luulen näiden olevan tärkeitä asioita lähes kaikille kirjailijoille. Minulla sattuu vain olemaan hallussa tavallista enemmän sanastoa ja tietämystä, jolla eritellä esimerkiksi sitä, mistä kaikesta tuo hyvältä tuntuminen rakentuu.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Marraskuun pimeydessä harva on vastaanottavaisimmillaan jännien ja uusien asioiden suhteen, joten haluan suositella mitä vaan, mistä kokee saavansa lohtua ja lämpöä. Katso vaikka lempparisarja uudestaan, katso se tosi huono mutta viihdyttävä sarja uudestaan, käperry nojatuoliin nuoruuden lempikirjan kanssa, mene nököttämään pimeään teatterikatsomoon, tai makaa lattialla suorittamatta mitään.
Itse ajattelin lukea uudestaan Anne Carsonin Sapfo-englanninnoksen If Not, Winter, joka kaikessa sirpaleisuudessaankin koskettaa minua syvästi, sekä Aino Vähäpesolan kauniin uutukaisen Suurenmoinen epävire, jonka onnekkaana sain lukea jo vuosi sitten käsikirjoitusvaiheessa.