Sain sarjakuvayhdistys Kutikutilta paketillisen kotimaista taidesarjakuvaa tutkailtavaksi. Yksi kiinnostavimmista paketin teoksista oli Heikki Rönkön posthumanistinen perhesarjakuva Yhä hämärää, jossa ei esimerkiksi ole lainkaan ihmishahmoja. Silti se kuvaa perhearkea ihastuttavan tarkasti.
Haastattelin Rönkköä marraskuussa 2024.
Mistä Yhä hämärää sai alkunsa? Mitä kysymystä lähdit tutkailemaan tällä sarjakuvalla?
Työskentellessäni harvemmin mietin tavoitteita kysymysten tai vastausten kautta… mutta kirjan alustava, ja melkoisen lavea, idea oli hahmotella paikallisen ja globaalin suhteita: arkisen olemassaolon kytkeytymistä pyörryttävän monimutkaiseen maailmanlaajuiseen sivilisaation verkkoon. Kai se kipinä oli jossain marketin banaanihyllyn tuijottelussa, että tämmöiseksi ihmeelliseksi resurssirumbaksi ovat maailman laittaneet.
Kirjan parissa työskentelyn alkuvaiheet sattuivat yksiin koronapandemian leimahtamisen kanssa, ja tätä seurannut elämän sulkeutuminen kodin ympäristöön, tiivistivät sitten kirjan fokusta henkilökohtaisempaan ja tavallaan dokumentaarisempaan suuntaan, tietyn ja itse koetun lähiympäristön havainnointiin.
Miksi halusit tarkastella perhearkea posthumanistisesti ilman piirrettyjä ihmishahmoja? Ihmiset ovat kuitenkin vahvasti läsnä teoksessa jälkinä ja puheena.
Kun tajusin että haluan hyödyntää omaa arkeani kirjan aineistona, ajattelin vielä että siinä olisi piirrettyjä hahmoja, ja käytin melkoisesti aikaa yrittäessäni keksiä sopivia hahmoja, jotka eivät olisi liikaa todellisuudenkaltaisia, mutta joita kykenisin kuitenkin käyttämään luontevasti tarpeisiini. Tämä ei kuitenkaan sujunut olleenkaan. Jonain päivänä tämmöinen oman alter egon luonnostelu rupesi sitten tuntumaan vain niin kerrassaan vastenmieliseltä että päätin jättää ihmiset tykkänään pois kuvista.
Kerronnallisten rajoitteiden käyttöhän on monesti hyvä tapa pakottaa itseään kekseliäisyyteen, ja siltä se tuntui tämänkin kirjan kohdalla. Ilman tarvetta esittää ihmisiä suoraan vapauduin muunkin kerronnan mietinnässä. Kuva-aiheet ja niiden polveilu lähtivät soljumaan ja kirjan luonnekin rupesi vasta kunnolla hahmottumaan.
Hahmojen esittäminen vain dialogin ja rekvisiitan kautta toivoakseni vapauttaa myös lukijan lukemaan hahmoja miten haluaa, ilman suoraa sukupuolittamista ja sensellaista.
Mikä tämän sarjakuvan tekemisessä oli helppoa, mikä vaikeaa?
Kuten minulla yleensä, tämänkin kirjan kohdalla kirjoittaminen ja kerronnan rakenteen keksiminen olivat vaikea ja paljon uudelleenyrityksiä vaatinut prosessi. Varsinkin dialogi, jota en ole liiemmin aiemmin uskaltanut käyttää vaan keskittynyt sanattomaan sarjakuvaan, tuntui aluksi sietämättömän vaikealta ja nololta.
Kun ne sisällön vaikeat palikat saa paikalleen, itse piirtäminen on yleensä sangen helppoa, joskin aikaavievää. Piirtämisessä on yleensä mukava tasapaino sekä ajattelua että täysin mekaanista toimintaa, jonka pariin voi vajota tuntikausiksi ilman ponnistelua.
Miten sarjakuva on toteutettu? Piirrätkö paperilla, digitaalisesti vai jonkinlaisena sekoituksena?
Työskentelyssäni käytän sekalaista vyyhtiä välineitä, vähän hommasta toiseen vaihdellen. Tämän kirjan kohdalla ideointi, käsikirjoittaminen ja luonnostelu tapahtuivat luonnoskirjaan, tätä seurasi sivusuunnitelman, ruutujaon ja puhekuplien hahmottelu taitto-ohjelmassa – eli teoksen kirjamuoto on ollut osana suunnittelua alkuvaiheista saakka. Varsinaisen piirrostyön tein myös digitaalisesti, keskiosan väriaukeamat ovat taas akryylimaalauksia.
Viime vuosina olen piirtänyt pääasiassa digitaalisesti, ehkä enimmäkseen yksinkertaisesti sen vuoksi että monimutkaisempien ruutujärjestelmien ja toisteisen kuvakerronnan kanssa digitaaliset työkalut nopeuttavat työskentelyä sekä helpottavat erilaisten variaatioiden kokeilemista.
En kuitenkaan ole vannoutunut yhden työvälineen tai -tavan kannattaja. Todennäköisesti lähivuosina haluan taas palata enemmän tussien ja papereiden äärelle, välttääkseni urautumista tietynlaiseen tapaan työskennellä. Ja onhan analogisissa välineissä omat haptiset ilonsa, joita digitaalisesti työskennellessä jää kuitenkin usein kaipaamaan.
Millainen prosessi sarjakuvan takana on? Miten pitkälle käsikirjoitat ja suunnittelet etukäteen ennen piirtämistä, vai elääkö tarina vielä piirtämisvaiheessa? Teetkö täsmällisesti sen, mitä lopulliseen teokseen jää, vai tuotatko enemmän materiaalia, josta lopullinen teos on sitten editoitu?
Työskentelyssäni kirjoittaminen, piirtäminen ja rakenteellinen miettiminen ovat aika erottamaton vyyhti. Makustelen ääneen dialogia samalla kun asettelen ruutuja taittoon samalla kun luonnostelen vihkoon lintuja samalla kun googlaan jotain muuta tangenttia… Ja tätä epämääräistä monisähellystä kun jatkaa tarpeeksi kauan, alkaa hahmottua kokonaisia aukeamia.
Luotan työskentelyssäni aika vahvasti intuitioon: monikaan teoksen elementti ei työskennellessä välttämättä ole mitenkään rationaalisesti perusteltu, vaan asiat löytävät paikkansa enemmän sellaisen hähmäisen subjektiivisen ”tuntuu sopivalta”-logiikan mukaan. Tämän logiikan käyttö tosin edellyttää melkoisesti aikaa: mikään ei asetu kerralla paikalleen, vaan asioita pitää pyöritellä ja niiden ääreltä täytyy poistua, ja vain toistuvan tarkastelun myötä voi luottaa vaistoihinsa.
Tein kirjan piirrostyön osissa, jaettuna noin tusinaan eri kohtaukseen, jotka eivät toki lukijalle välttämättä jäsenny eri kohtauksina. Eli vein taitto-ohjelmassa tekemäni ruutujaon piirto-ohjelmaan ja tein viimeisen kokonaisvaltaisen luonnostelun, sitten lopullisen piirtämisen johon tämän kirjan osalta liittyi myös runsas rasterisävyjen käyttö. Tässä piirrosvaiheessa ei yleensä enää tapahtunut sen suurempia muutoksia tai yllätyksiä. Tosin piirrosvaihetta seuraa aina pienen viikon tai parin tauon jälkeen revisiovaihe, jolloin aika usein päädyin tekemään monia sivuja ihan ruutujakoa myöten uusiksi.
Eli ylijäämää kertyy aina jonkin verran, tosin enimmäkseen vain sitä irtonaisten ideoiden silppua, joka ei etene sen pidemmälle. Toisaalta löin kirjan sivumäärän jo verrattain varhaisessa vaiheessa lukkoon ja työstin sen valmiiksi koko ajan tämä tavoite mielessä, eli mitään kokonaisia poisjääneitä sivuja saati kohtauksia ei ole.
Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: nimiölehdet ja muut on sijoitettu teoksen keskelle, erilliseen osioon, jossa muuten mustavalkoiset piirrokset vaihtuvat värillisiksi maalauksiksi. Mistä tämä ratkaisu tuli, ja onko tällä kahteen osioon jakamisella kerronnallista merkitystä?
Tavoitteeni oli eräällä tavalla kääntää totunnainen kirjan rakenne nurin niskoin: ei houkutella lukijaa värikkäin kansin, vaan piilottaa värit kirjan keskelle tavallaan kärsivällisyyden palkinnoksi. Halusin myös että kirjan kerronta kulkisi yhtenäisesti kannesta kanteen, ja tavanomaiset nimiösivut ja kolofonit olisivat särkeneet tämän virran.
Värillinen maalausten osio toimii eräänlaisena unijaksona, sen voi lukea jakomerkkinä kirjan kronologiassa vuorokausien välillä, ja samalla pienenä suvantona muiden sivujen herkeämättömästä fragmentaarisuudesta. Noustaan detaljitasolta katselemaan laajempia maisemia, jotka tulkkaavat sitä samaa mielenmaisemaa josta muukin kirja ammentaa, joka toki samalla on ihan konkreettista Itä-Helsinkiä.
Tekijätietojen laittaminen kirjan keskelle itse asiassa on idea jota innoitti kauan sitten näkemäni Hideaki Annon ohjaama anime-elokuva The End of Evangelion (1997), jossa lopputekstit olivat tyystin yllättäen keskellä elokuvaa. Pidin tätä niin vaikuttavana, että päätin hyödyntää samaa ideaa itsekin joskus. Tämän kirjan kohdalla sitten ajatus tuntui sopivalta.
Onko sinulla tällä hetkellä työn alla jotain, mitä on tulossa?
Ainahan sitä jotain on työn alla, merkittävin kysymys lie vain minkä projektin saa seuraavaksi minkäänlaiseen julkaisukuntoon. Mutta kerronnallisten rajoitteiden ja arjen dokumentoinnin äärellä todennäköisesti tullaan liikkumaan: ihmishahmojen poisjättäminen on innoittanut nyt miettimään sarjakuvaa josta on jätetty pois kaikki esittävät kuva-aiheet.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Kehotan kaikkia perehtymään nykysarjakuvayhdistys Kutikutin 20-vuotis-juhlanäyttelyihin, jotka ovat paraikaa esillä Kuopion ja Kouvolan taidemuseoissa, ja joista jälkimmäisessä olen itsekin mukana.