Hanna Syrjämäki on ollut vuoden 2024 iloisimpia runolöytöjäni: ensin varhaisempi Kaikko-kokoelma ja nyt uusi Tuu. Jokin Syrjämäen tavassa asetella sanojaan viehättää minua suuresti.
Haastattelin Syrjämäkeä sähköpostitse joulukuussa 2024.
Mistä Tuu sai alkunsa? Mikä oli sen alkusysäys ja millaisen matkan se kävi läpi ennen kuin sai nykyisen muotonsa?
Tuun alkusysäyksenä toimi kysymys: millaista olisi, jos syksy olisi tyttö, katoamisen pikkusisko? Vastauksia kysymykseen etsin syksyllä 2022 pohjoiseen suuntautuneella matkalla. Vuokrasin talon Norjasta, vaeltelin itsekseni vuorilla ja mietin, millainen tuo tyttöhahmo olisi, mitä se saisi aikaan. Samalla kirjasin ylös kokemusta, jossa olin yksin, mutta en koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Näistä ensimmäisistä säkeistä syntyi minimalistinen tekstikokoelma, jonka työnimi oli pitkään Syysmaa. Tuun motto, “koskaan ei tule tylsää / on niin paljon kaikkea”, on jotain, mitä ajattelin katoamisen pikkusiskon sanovan ja mitä koin itse pohjoisessa maisemassa.
Sittemmin teksti lisääntyi ja sai uteliaan etsiskelyn seurauksena omalakisemman hahmon. Katoamisen pikkusisko häivyttyi taustalle. Lopulta päätin kuvitella tekstiin myös toisen varsinaisen ihmisen, sillä koen yhteisyydestä kumpuavan katseen avulla kirjoittamisen helpommaksi kuin sen, että itsekseen oleva runon puhuja kannattelisi tekstiä alusta loppuun. Lopullinen teos on tarkentunut siihen, millainen on ihmisenä olemisen kokemus kävelemisen ja maiseman äärellä. Kutsun tuuta kävelyfantasiaksi. Sen otsikko viittaa paitsi kutsuun, myös tuutulaulujen saattelevaan tunnelmaan.
Tuu on kirjoitettu kuoleman varjossa. Koko sen kirjoittamisen ajan äitini oli joko vakavasti sairas tai kuollut. Jostain syystä kuoleman läheisyydessä kirjoittaminen ei tuottanut tekstiin synkkyyttä vaikka niin voisi luulla, päinvastoin. Kun ystäväni kysyi minulta hieman tuun ilmestymisen jälkeen onko se ihana, vastasin, että ”se on yhtä ihana kuin jos sinulla olisi makeaa, keltaista siirappia ja sitten jostain tippuisi syliisi vielä kultakolikoita, auringonpaistetta ja myötätuulta”. Minulle tuussa ehdottominta on lohtu.
Millainen merkitys luontokuvastolla on työssäsi? Miten luonnon käsittely runoissa on vaikuttanut siihen, miten maailmaa havainnoit?
Viime vuosina ilmastonmuutos ja luontokato ovat saaneet paljon ansaittua huomiota runoudessa. Tuuta kirjoittaessa päätin kuitenkin tietoisesti sivuuttaa näitä asioita, ja keskittyä siihen, että ihmisen on uhkaavasta katastrofista huolimatta yhä mahdollista löytää merkityksellisyyden ja yltäkylläisyyden kokemuksia luonnosta.
Tuuta kirjoittaessa olen ollut vahvasti sen äärellä, että olen omaan ihmisperspektiiviini lukittu. Vaikka en voi tietää millaista on olla vaikkapa puu tai toislajinen, voin silti ihmetellä. Ihmettely on ihana sana! Se sisältää mielestäni ajatuksen sekä ihmeestä, osoittamisesta että yrityksestä ymmärtää kokemaansa.
En ole aikaisemmin miettinyt sitä, miten luonnon käsittely runoissa vaikuttaa siihen, miten havainnoin maailmaa, mutta ehdotan alustavasti seuraavaa kaksisuuntaista mekanismia: koska kirjoittaminen tekee ihmettelyn prosessia näkyväksi, on ihmettelyn ohjattava havainnon suuntaa. Ihmetysten aiheuttajat ovat merkitseviä kohtia, ikään kuin kontrasteja, joihin huomio hakeutuu, ja jotka huomio palauttaa mieleen kielenä.
Ovatko runojasi inspiroineet jotkut tietyt kävelyt tai maisemat?
Tuuta kirjoittaessa minua inspiroivat Lyngenin lumihuippuiset vuoret, Steindalsbreenin jäätikkö ja Käsivarren Lappi. Havaintoja olen tehnyt myös lännen pitkillä rannoilla. Erityisesti Vattaja, jossa maa kohoaa merestä ja synnyttää uutta rantaa ja ensimetsää, on pujahtanut kirjoitukseeni. Syyskuun alun autioitunut Yyteri loputtoman tuntuisine dyyneineen tarjosi miellyttäviä kuvia rannalla vallitsevista voimista, joilla on kyky ensin tallentaa jälkiä ja sitten häivyttää nuo samaiset jäljet.
Tuussa kävellään paitsi yksin myös yhdessä. Yhteisiä havaintoja olen tehnyt kevättalven Inarissa, sen aurinkoisissa mäntymetsissä ja Inarijärven jäällä. Yhteisen kävelyn paikkoja on niin ikään löytynyt alkukesän Kuusamosta, jossa maisema yllättää jylhyydellä ja salaisuuden tapaan paljastuvalla vihreydellään. Rantaseikkailijaystäväni kanssa olen käynyt hämmästelemässä Jäämerta, Pykeijan ja Luovttatin rannoilta löytyviä aarteita: kiviä, kerrostumia, simpukankuoria, hylkytavaraa.
Vaikka tuu on inspiroitunut paikoista, olen yrittänyt tehdä siitä ikään kuin paikantumattoman matkakertomuksen. Paikantumattomuuden kirjaamisessa minua auttoivat dokumentit, jotka kertovat maapallon varhaisista aikakausista, kivimassojen liikkeistä ja niistä evoluution vaiheista, joita ei enää ole mahdollista havaita omin silmin sellaisina kuin ne olivat.
Voitko avata, millaisen prosessin kautta kokemus tai aistimus kääntyy kieleksi ja runoudeksi?
Havainnot muuntuvat runosäkeiksi usein kuin annettuina. Tuntuu, että mieli käsittelee asioita piilossa ja väläyttää ne sitten näkyviin sanallistetussa muodossa. Nämä aivan ensimmäisenä mieleen tulleet säkeet ovat yleensä raakileita. Ne tarvitsevat useita editointikierroksia ja kokonaisuuden ajattelua ennen kuin alkavat muistuttamaan runoutta. Kirjoittamiseni on lopulta hyvin laskelmoivaa. Se on kaukana stereotypiasta, jossa runoilija kuljeskelee luonnossa siitä innoittuen ja siirtää lukijalle välittömästi syntyneitä havaintojaan.
95% kirjoittamisestani on editointia: kirkastan runon välittämiä kuvia, siirtelen säkeitä eestaas tekstinkäsittelyohjelmassa, harkitsen jokaista sanaa, luetteloin synonyymeja ja vaihtoehtoisia sanomisen tapoja, lisään sinne missä on liian vähän, poistan sieltä missä on ahdasta, vaihtelen säepituuksia, luen ääneen ja yritän saada tekstihahmon asettumaan minua miellyttävään muotoon. Editointi on kirjoittamisen nautinnollisin vaihe, ikään kuin itseään ruokkiva kone. Siitä on toisinaan vaikea päästää irti.
Tuun sivuilla on hieman visuaalisen runouden suuntaan kallistuvaa koristelua. Mitä toivot lukijoiden kokevan sen äärellä?
Tuun visuaalisuus tuntuu itselleni leikkisältä. Asioiden toivominen lukijalta ei ole minulle luontevaa, mutta olen kyllä tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei tuun visuaalisuus olisi kovin vaikeaselkoista.
Miltä tuntuu, kun lukijat tulkitsevat työtäsi odottamattomilla tavoilla?
Kieli on ihastuttavan epätarkkaa ja tulkinnoissa lukija paljastuu ikään kuin itselleen. Odottamattomuus miellyttää.
Millainen suhde sinulla on kieleen ja sen ilmaisumahdollisuuksiin? Oletko oppinut siitä jotain uutta runouden parissa toimiessasi?
Aivot ovat helposti adaptoituva kone: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mieli kääntää havaintoa kieleksi. Intensiivisten kirjoitusvaiheiden äärellä huomio hakeutuu helposti ammentamaan asioista esiin niiden lyyristä potentiaalia. Välillä tuntuu, että ympäröivä todellisuus muuttuu pelkäksi kielen muodostamaksi kudokseksi.
Voi olla, että runous on lopulta opettanut minulle kielen ilmaisumahdollisuuksista sen, että minussa on jokin prosessi, joka tuota kieltä ja sen ilmaisupotentiaaleja tuottaa. Prosessin havaitsemista ja nimeämistä on seurannut luottamus siihen, että kielen tuottuminen runoudeksi jatkuu ja että prosessi on helposti uudelleenvaljastettavissa vaikka se olisikin välillä etäämmällä.
Alituisesti maailmaa kielentävän prosessin vallassa oleminen on miellyttävää, mutta en toivo, että se olisi aina vallitseva olemisen tapa. Olen viime aikoina pyrkinyt olemaan tietoisesti sen äärellä, mikä kaikki omassa kokemuksessa ei muutu kieleksi tai käänny ajatusten monologiksi, vaan on havaittavissa toisilla tuntemisen ja kokemisen tavoilla. Kielen rajojen takana sijaitsee onneksi myös loputtomasti sanallistumatonta.
Millaisia teemoja tai muotoja haluaisit seuraavaksi tutkia?
Olen viime aikoina tutkiskellut proosamuotoa. Minua kiinnostavat työn, työstäkieltäytymisen, instituutioihin kutoutuneen vallankäytön ja toivottomuudelle antautumisen teemat. Koen, että näiden asioiden kuljetusalukseksi romaanimuoto sopisi paremmin kuin runous. Yllättäen koen vetoa myös juonenkuljetukseen, moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja vetävään tekstiin, joka kaihtaa liikaa lyyrisyyttä.
Todennäköisesti palaan pian harharetkiltäni runouden pariin, ja jatkan syksyllä aloittamaani käsikirjoitusta, joka käsittelee toisteisuuteen ja tapahtumattomuuteen liittyvää kokemista.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen Pauliina Haasjoen Valenssia, joka on runomuotoon puettu tutkielma siitä, miten ihmisyyttään voi toteuttaa kestävällä ja kukoistavalla tavalla suhteessa toisiin ihmisiin ja muuhun luomakuntaan.
Valenssin valoisten näkymien vastapainoksi suosittelen Michel Houellebecqin Olemattomiin-romaania, joka viehätti minua sekä tarkkuudellaan että epälaskelmoivalla tarinankuljetuksellaan.