Vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voitti Tansaniassa syntynyt brittiläinen kirjailija Abdulrazak Gurnah. Gurnah on melko vähän tunnettu kirjailija, eikä häneltä oltu suomennettu aikaisemmin mitään. Nobelin myötä tietysti suomennettiin. Käännösoikeudet nappasi Tammi, nobelistia julkaistaan tietysti Keltaisessa kirjastossa ja Keltaisen kirjaston luottosuomentajiin on viime vuosina kuulunut Einari Aaltonen.
Ei siis ollut yllätys, kuka sai nobelistin suomennettavakseen. Aaltonen on kotonaan niin runouden, korkeakirjallisuuden kuin scifinkin parissa. Ensimmäinen Gurnah-suomennos on Loppuelämät ja se on hyvin sujuvaa tekstiä Aaltosen suomennoksena. Haastattelin Aaltosta sähköpostitse elokuussa 2022.
Nyt ei tarvitse kysyä, miksi ja miten Gurnah päätyi suomennettavaksesi. Tuore nobelisti on tietysti ilmeinen suomennettava, mutta liittyykö Nobel-voittajan suomentamiseen ylimääräisiä paineita?
Nobelistin suomentaminen jännitti kovasti sillä hetkellä kun varmistui, että saan Afterlivesin työpöydälleni. Ylimääräinen hermostus, jännitys ja kauhu väistyivät, kun aloin lukea teosta: pääsin paineita pakoon Gurnahin lumoavaan proosaan.
Millainen kirjailija Gurnah mielestäsi on? Onko Gurnahin teksti Nobelin tasoista kirjallisuutta? Millaisena hänen tyylinsä näyttäytyy, mikä siinä oli suomentajan näkökulmasta helppoa, mikä vaikeaa? Lopputulos on ainakin erinomaisen sujuva; Loppuelämät oli odotuksiani leppoisampaa luettavaa.
Gurnah on perinnetietoinen kirjailija, jolla on upea kyky imaista lukija tarinan tuoksinaan ihastelemaan tyylikkäästi kudottua kerronnan verkkoa. Minusta Gurnah voitti Nobel-palkinnon ansaitusti. Olen lukenut useampia hänen teoksistaan, joten minulla on yhtä romaania laajempi näköala hänen kertojanlaatuunsa: Loppuelämät-romaani on hienostunut esimerkki hänen taidoistaan, mutta se ei paljasta hänen repertuaarinsa täyttä syvyyttä ja laajuutta.
Loppuelämien kääntämisessä haastavaa oli välittää suomeksi romaanin väkevä tunnelma, toteuttaa siirtymät henkilöhahmojen tarinasäikeiden välillä sopivan vaimeasti naksahtaen ja saada kaikkitietävän kertojan etualalle asettumiset ja taka-alalle vetäytymiset sujumaan samanlaisella intensiteetillä kuin alkutekstissä. Suomentajana jouduin pureutumaan kerrontakudoksen hienon hienoihin yksityiskohtiin, raapimaan päätä ja pähkäilemään eri keinoja tehdä gurnahmaisia kerronnallisia silmänkääntötemppuja niin, että suomenkielinen lukija päätyy kulkemaan pässinä tarinanarussa samaan tapaan kuin alkukielisen teoksen lukija. Gurnahin proosa on petollisen sulavaa, mutta hän on kätkenyt siihen yhtä ja toista painavaa asiaa esimerkiksi toiseudesta ja diasporaidentiteetistä.
Minua kutkuttavat hänen hienovaraiset, arvostavat silmäniskunsa eri sanataitureille: esimerkiksi nobelistit Rabindranath Tagore ja Samuel Beckett nauraa kihertävät vaimeasti Loppuelämien kulisseissa.
Loppuelämät on toisaalta siirtomaakirjallisuutta, toisaalta se kuvaa paljolti paikallisten ihmisten arkea ja antaa eurooppalaisten melskata taustalla. Millainen kokemus oli sukeltaa kirjassa kuvattuun itäafrikkalaiseen lopulta aika tavallisten ihmisten arkiseen elämään?
Tuntui hienolta päästä perehtymään sadan vuoden takaiseen itäafrikkalaiseen arkeen. Kuten Antti Majander Helsingin Sanomien arvostelussaan totesi: ”Loppuelämät näyttää minulle, miten vähän tiedän maailmasta.”
Gurnah on ilmeisesti englanninkielisessäkin maailmassa tavallaan aika vähän tunnettu; ymmärsin, että Afterlives ilmestyy Yhdysvalloissa ensimmäistä kertaa vasta nyt elokuussa. Ei siis ilmeisestikään ole kyse mistään suurten piirien kirjailijasta. Oletko perehtynyt Gurnahin tuotantoon laajemmin? Olisitko kiinnostunut jatkamaan Gurnah-suomennosten parissa?
Loppuelämien innoittamana olen lukenut muitakin Gurnahin romaaneja. Tammen Keltaisen kirjaston periaatteisiin kuuluu, että siihen kelpuutetuilta kirjailijoilta julkaistaan useampia teoksia.
Sinulta on syksyllä tulossa Huone-kirjastaan tutun Emma Donoghuen toinen suomennos Ihme. Tätä kertomusta 1850-luvun Irlannista kuvaillaan psykologiseksi trilleriksi ja se kertoo ihmeestä, tytöstä joka on selvinnyt kuukausia syömättä. Millainen kirja tämä on?
Emma Donoghuen psykodraama Ihme on kutkuttava kirja. Keskiössä on nuori tyttö, jonka väitetään sinnitelleen kuukausikaupalla ilman ruokaa. Ihme saa ahmimaan sivuja. Samalla se kuin varkain johdattelee lukijan 1850-luvun Irlannin kipupisteisiin ja henkiseen ilmapiiriin. Romaani tarjoaa kurkistusaukon tuolloiseen irlantilaiseen todellisuuteen naisten näkökulmasta nähtynä. Tuntui hienolta päästä välittämään suomalaisille lukijoille Donoghuen taidokkaasti elävöittämä ja historiantutkimuksessa häpeällisen usein sivuun lakaistu naisten arkinen kokemusmaailma.
Mitä sinulla on työn alla parhaillaan?
Minulla on puolen tusinaa käännöstä työn alla. Muun muassa Paul Eluardin klassikkorunokokoelma Capitale de la douleur, joka julkaistaan suomeksi nimellä Tuskan pääkaupunki.
Pohdimme tässä eräänä päivänä, millainen rikkaus on lukea suomennoksia. Alkuteokset ovat ja pysyvät sellaisina kuin ovat, mutta samasta alkuteoksesta voidaan aina tehdä uusi suomennos, joka tuo alkuteoksen ikään kuin uuteen aikaan. Esimerkkinä vaikkapa Kersti Juvan erinomaiset uudet Austen-suomennokset tai oma Fahrenheit 451 -uusintasuomennoksesi. Miten itse koet tämän suomennosten ”vanhentumisen” ja uusien suomennosten tuomat mahdollisuudet?
Käännöksillä on taipumus vanhentua alkuteoksia nopeammin. Minusta on tärkeää, että klassikoita suomennetaan uudestaan. Sillä tavalla nähdään, onko niissä edelleen ytyä. Kääntäminen on yleisemminkin pätevä lakmustesti, jonka avulla on mahdollista selvittää, onko jossakin teoksessa potentiaalia puhutella lukijaa yleismaailmallisesti tämän kielestä ja kulttuuritaustasta riippumatta.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen lukemaan László Krasznahorkain romaanin Vastarinnan melankolia (suom. Minnamari Pitkänen), Douglas Stuartin romaanin Shuggie Bain (suom. Laura Jänisniemi) ja kustannusliike Parkon julkaisemia käännösrunokirjoja.
Einari Aaltosen suomentamia kirjoja Kirjavinkeissä. Muutama poiminta:
