Anu Kaajan kolmas romaani Rusetti vie lukijan kiehtovalle matkalle eurooppalaisen kulttuuriperinnön pariin, kohti autofiktion ulottuvuuksia ja kahvilapöytien äärelle keskustelemaan esineiden kanssa.
Kiehtova ja kaunis kirja herätti kysymyksiä. Haastattelin Kaajaa sähköpostilla helmi-maaliskuussa 2023.
Mikä oli alkusysäys Rusetin kirjoittamiselle? Mistä tämä matka lähti? Päätyikö se sinne, minne odotit?
Rusetti alkoi kehittyä jo 2016 kun olin residenssissä Saksassa: sieltä pääsin helposti katsomaan eurooppalaisia taideteoksia isoihin klassisen taiteen museoihin. En vielä silloin tiennyt tekeväni taustatyötä, vaan katselin maalauksia omaksi ilokseni. Myöhemmin koronapandemia mutkisti kirjoittamista, joitain matkasuunnitelmia peruuntui, mutta eristäytymisen aika päätyi lopulta myös kirjaan.
Rusetti on iloinen genrehybridi. Se ei sinänsä ole tuotannossasi uutta, nyt mukaan on vain uiskennellut autofiktiivistä ja esseemäistä ainesta. Mikä houkutteli tällaiseen selkeämpään omakohtaisuuteen?
Kiinnosti kokeilla mitä autofiktiivisyydellä voi tehdä ja miten yhdistellä sitä esseistisiin ja surrealistisiin elementteihin. Omakohtaisissa esseissä on jännää lukijan positio tirkistelijänä. Itseäni kiinnosti sellainen alhaisiin vaistoihin vetoaminen ja sillä leikittely.
Ja tietysti autofiktiossa on mahdollisuus rakentaa haluamaansa kaunisteltua, fiktiivistä omakuvaa – vertailukohdaksi kävisi vaikka Albrecht Dürerin jeesusmainen omakuvamaalaus, joka esiintyy kirjassa. En kuitenkaan tehnyt Rusetin kertojasta mitenkään ihanteellista hahmoa, hänellä on heikkouksia ja ennakkoluuloja, joita puhuvat kahvipöydän esineet surrealistisissa osuuksissa haastavat.
Oli mielenkiintoista, miten toit suostumuksen kysymystä kirjan autofiktiiviseen puoleen esille kirjassa. Mitä ajattelet autofiktiiviseen kirjoittamiseen liittyvistä suostumuksen ja hyväksikäytön kysymyksistä?
Vaikka Rusetin tapauksessa kyseessä on fiktio, niin itselleni oli tärkeää kysyä tiettyjä hahmoja inspiroineilta ihmisiltä, onko heille ok olla mukana. Kun kirjoitin mukaan ystäväni Jussin, kysyin luvan jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Mikäli hän olisi kieltäytynyt, olisin muokannut hahmoa erilaiseksi. Tosin ajattelin, että Jussi varmaan suostuu, koska hän on itse tehnyt omaelämäkerrallisen teoksen itsestään ja pitää saamastaan huomiosta. On myös hauskaa miten fiktiiviset Jussit elävät nyt omaa elämäänsä molempien teoksissa.
Mikä Rusetin kirjoittamisessa oli helppoa, mikä vaikeaa? Millainen kirjoitusprosessi ylipäänsä oli?
Vaikeaa oli loppuvaiheen faktojen ja kieliasun tarkastus, kun perfektionismi iski ja tuntui että virheitä löytyi koko ajan, enkä enää muistanut mitä olin käyttänyt lähteenä mihinkin. Helppoa oli löytää inspiroivia taideteoksia – niitä oli jopa niin monta, että useita piti jättää pois.
Paras tunne Rusettia tehdessä oli ehkä se, kun sai luvut järjestykseen ja rakenteen toimimaan. Kollaasiromaanissa lukujen muodostama rytmi on tärkeä saada oikeanlaiseksi, jotta lukija pysyy kirjan maailmassa, vaikka tekstilaji vaihtuukin.
Millainen olet kirjoittajana? Oletko tuottelias kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon ja karsii sitten aineksesta teoksen, vai huolellinen suunnittelija, joka kirjoittaa vain sen, mitä kirjaan lopulta jää?
Näistä kahdesta enemmän ensin mainittu. Kirjoitan tekstistä monia versioita, enkä tee kirjan lukuja järjestyksessä. Tuntuu, että näen mitä olen tekemässä vasta kun olen kirjoittanut tekstiä jonkin verran auki. Tosin tiedän tematiikan, aihepiirin ja hahmot jo melko varhain – ennen kuin alan kirjoittamaan.
Pidän itse siitä vaiheesta, kun tekstiä on jo runsaasti ja sitä saa editoida paremmaksi – ensimmäiset versiot ovat aina vähän kökköjä ja vaativat paljon muokkausta. Liiallinen suunnittelu kuitenkin tekisi kirjoittamisesta tylsää, joten jätän paljon tilaa harhailulle, vaikka se saattaakin aiheuttaa enemmän töitä.
Voiko taideteoksia ymmärtää ja arvostaa kunnolla, jos niitä ei pääse tarkastelemaan omin silmin lähietäisyydeltä? Onko tässä eroja eri taidemuotojen välillä, vaikkapa taulujen ja veistosten?
Tietysti voi! Koen kuitenkin, että teosten näkeminen omin silmin tuo niihin todella paljon lisää, etenkin veistoksiin. Veistosten tarkastelu kuvista litistää ne kaksiulotteisiksi, mutta koen, että myös maalauksissa erityisesti värit ja yksityiskohdat avautuvat kunnolla vasta kun esineen kohtaa samassa tilassa.
Joskus on käynyt niin, että taulu, jonka ajattelin tekevän vaikutuksen, ei paikan päällä kosketa ollenkaan. Joskus taas käy juuri toisin päin. Taideteosten katselu on täynnä yllätyksiä.
Mitä klassinen eurooppalainen kulttuuriperintö sinulle merkitsee? Se näkyy teoksissasi mielestäni enemmän kuin suomalaisilla kirjailijoilla yleensä, mutta Rusetissakin on häivähdyksiä siihen liittyvistä sorron ja riiston mekanismeista.
Rakastan esimerkiksi pohjoisen renessanssin maalauksia, barokin asetelmia ja 1700-luvun huonekaluja ja sisustuksia. Eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluu vaurauden tuottaman runsaan estetiikan lisäksi myös väkivaltaa ja kansanmurhia.
Koen, että kolonialismin perinnön käsittely on tärkeää ja se tuntuu olevan vasta aluillaan – ehkä sen vuoksi, että myös nykyisen vaurautemme perustana on edelleen jatkuva globaalin etelän hyväksikäyttö. Haaveilen oikeudenmukaisesta maailmasta, jossa vauraus jakautuu tasaisesti, ilmastohätätilaa hoidetaan asianmukaisesti ja menneisyyden eliitille tehtyjä taide-esineitä pääsevät katsomaan kaikki.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Haluaisin suositella tanssimista, minkälaista tahansa: ohjattuja tanssitunteja, vapaata tanssia klubeilla, tanssia peilin edessä tai silmät kiinni yksin kotona. Ajattelun lisäksi maailman aistiminen liikkuvan kehon kautta tuo jaksamista, uusia näkökulmia ja ennen kaikkea iloa.
Anu Kaajan teokset Kirjavinkeissä.
