Tietokirjailija Anssi Ylirönnin esikoiskirja Valintamme ei kohdistunut sinuun käsitteli monipuoleisesti työttömyyden yhteiskunnallista ja inhimillistä puolta. Ajasta iäisyyteen puolestaan ottaa hypyn aivan toisenlaiseen maailmaan, kuolemaan ilmiönä, ja siihen minkälaisia ajatuksia ja tulkintoja kuolemasta on tehty eri kulttuureissa ja filosofisissa suuntauksissa. Myös biologinen näkökulma saa suuren roolin, kirjassa tarkastellaan miltä näyttää kuolema osana luonnon kiertokulkua ja muiden lajien näkökulmasta.
Haastattelin Ylirönniä kirjasta sähköpostitse elo- ja syyskuun vaihteessa 2024.
Esikoiskirjasi käsitteli työttömyyttä. Mikä sai sinut siirtymään näin radikaalisti aivan erilaiseen aiheeseen?
Työttömyys tuli tavallaan loppuun käsiteltyä loppuun kirjan myötä eikä minua huvittanut märehtiä saman aihepiirin asioita sen enempää. Työttömyys ei ollut valikoitunut ensimmäisen kirjani aiheeksi siksi, että se olisi ollut suuri intohimoni, vaan siksi, että minulle oli kertynyt aiheesta omakohtaista kokemusta. Ilman tuota kokemusta minulle tuskin olisi koskaan tullut mieleenkään ylipäätään kirjoittaa mitään. Kirjan ilmestymisen jälkeen minulla oli halu kirjoittaa vielä jotain muutakin. Tällä kertaa halusin kirjoittaa jostain filosofisesti syvällisemmästä aiheesta.
Kuolema on ajaton aihe, joka koskettaa meistä jokaista. Halusin selvittää millaisia ajatuksia kuolemasta on esitetty ja mistä koko ilmiössä on kyse (sikäli kuin tämän selvittäminen on mahdollista). Minua kiinnostavat filosofiset ikuisuuskysymykset, ja kuolema on sikäli antoisa aihe, että siihen voi kytkeä monta muutakin kiehtovaa kysymystä. Mitä elämä on? Mikä on se tietoisuus, joka elämässä sammuu? Miksi ylipäänsä on elämää ja olemista? Onko missään mitään mieltä, jos kaikki päättyy joka tapauksessa kuolemaan?
Muistan ahdistuneeni lapsena, kun yritin ajatella itseäni olemattomaksi. Ajatushan on mahdoton, koska mielen yrittäessä ajatellessa itseään olemattomaksi on se itse väistämättä kuitenkin olemassa. Luultavasti juuri käsityskyvyn ylittyminen minua ahdistikin. Arvelin, että aiheen tutkiminen voisi helpottaa kuoleman edessä tuntemaani ahdistusta ja auttaa löytämään uusia perspektiivejä asiaan.
Käsittelet kuolemaa todella monesta näkökulmasta. Tiesitkö jo kirjaa aloittaessasi aiheen laajuuden, vai yllättikö se sinut itsesikin?
Kyllä se osittain yllätti, vaikka halusinkin yhdistellä eri näkökulmia. Ajattelin ensi alkuun, että teoksessa yhdistyisivät kätevästi kaksi lempialaani eli filosofia ja biologia. Teologiaa minun ei ollut alun perin tarkoitus käsitellä lainkaan, mutta jouduin toteamaan, ettei sitä voi tällaisesta kartoituksesta oikein poiskaan jättää, ovathan uskonnot tarkastelleet samoja kysymyksiä kuin kuolemanfilosofiakin.
Esimerkiksi intialaisesta filosofiasta on hankala kirjoittaa ottamatta huomioon uskonnollista puolta, koska sikäläisessä kulttuurissa filosofia ja uskonto muodostavat usein tiiviin kokonaisuuden. Tästä syystä ylimieliset eurooppalaiset eivät usein ole pitäneet intialaista filosofiaa “oikeana” filosofiana. Euroopassa uskonto ja filosofia ovat toisistaan erillisiä oppialoja, mutta uskonnon vaikutus filosofiaan ei ole ollut vähäinen täälläkään – esimerkiksi keskiaikaisille ja monille uuden ajankin filosofeille Raamattu oli ylin auktoriteetti, jota ei kyseenalaistettu.
Kuolemaan on loputtomasti erilaisia näkökulmia, enkä suinkaan käsittele kaikkea mahdollista tässä kirjassa. Esimerkiksi eutanasia, surukokemukset, itsemurha ja saattohoito ovat aiheita, jotka on tarkoituksella rajattu kirjan ulkopuolelle. Tarkemmin sanoen käsittelen kyllä surukokemuksia ja itsemurhaa, mutta vain toisten eläinlajien näkökulmasta.
Kirjassa oli hyvin mielenkiintoista juuri se, että käsittelet itsemurhaa ja surukokemuksia eläinlajien näkökulmasta. Miksi päätit tarkastella näitä teemoja juuri eläinten kautta, ja mitä tämä lähestymistapa opetti sinulle kuolemasta ja surusta?
Tarkoituksenani oli alusta lähtien käsitellä kuolemaa myös muiden lajien näkökulmasta. Ihminenhän ei ole suinkaan planeetan ainoa laji, vaan vain pieni osa keskenään vuorovaikuttavaa elämän verkostoa. Kuolemaa käsittelevä kirjallisuus enimmäkseen vaikenee eläimistä, joten tässä oli tilaisuus korjata tilannetta edes hitusen. Meidän olisi jo korkea aika oppia ottamaan muutkin lajit huomioon.
Sosiaalisten eläinten on havaittu surevan kuolleita poikasiaan ja läheisiään. Vakuuttavimmat havainnot koskevat norsuja, jotka suremisen lisäksi myös tutkivat kuolleita lajitovereitaan ja peittelevät niitä toisinaan oksilla ja lehdillä. Norsut saattavat pysytellä vainajan luona pitkiäkin aikoja.
Biologian ja muiden tieteiden valtavirrassa vierastettiin pitkään ajattelua, jonka mukaan eläimillä voisi olla tunteita ja muita sisäisiä kokemuksia, vaikka jo Charles Darwinille ja muille varhaisille tutkijoille oli selvää, että eläimiä liikuttavat samanlaiset tunteet kuin ihmisiäkin. Jos joku tutkija uskalsi puhua eläinten tunteista, häntä syytettiin antropomorfismista eli eläinten inhimillistämisestä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin parantunut ja tiedeyhteisö on viimein liikkunut tervejärkisempään suuntaan. Antropomorfismiin voidaan toki oikeastikin syyllistyä etenkin lemmikkieläinten kohdalla, mutta olisi erittäin outoa ja suorastaan käsittämätöntä, jos ihminen olisi oikeasti ainoa laji, joka kykenee tuntemaan surua – onhan ihmisellä pitkä yhteinen evoluutiohistoria toisten lajien kanssa. Tiukan tieteellisinä itseään pitävät antropomorfismisyyttelijät asettuvatkin samaan riviin kreationistien kanssa uskoessaan ihmisen poikkeukselliseen ainutlaatuisuuteen.
Itsemurha vaatii ymmärrystä omasta kuolevaisuudesta ja kuoleman tahallista tavoittelua. Tiedetään, että eläin voi esimerkiksi menettää elämänhalunsa, lakata syömästä ja menehtyä tämän seurauksena, mutta on kyseenalaista, toivooko eläin kuolemaa vai onko se vain toiminnan tavoittelematon lopputulos. Käsittelen aihetta erilaisten esimerkkien kautta. Kykeneekö ihminen yksin tähän evolutiivisessa mielessä luonnottomaan toimintaan? Siihen ei ole varmaa vastausta, mutta itse arvelen, että ihminen ei ole tässäkään suhteessa ainutlaatuinen.
Kirjassasi yhdistät filosofisia ja uskonnollisia pohdintoja sekä uusinta tieteellistä tutkimusta. Miten lähestyt tällaista monitieteellistä kirjoitusprosessia, ja mitä haasteita kohtasit?
Kannatan monitieteellistä lähestymistapaa, koska toisiin tieteenaloihin ja näkökulmiin tutustuminen avartaa maailmankuvaa ja syventää käsitystä tutkittavasta aiheesta. Jos oikein kovasti keskittyy omaan erityisalaansa ja lempiteoriaansa, muut näkökulmat saattavat jäädä huomiotta. Kun kädessä on vasara, näkee kaikkialla nauloja, kuten sanotaan. Luin taannoin, että sijoittaja ja ihmishirviö Jeffrey Epstein esitti hypoteesin, jonka mukaan atomit käyttäytyvät kuin sijoittajat markkinoilla. Tässä on varoittava esimerkki siitä, miten pahasti oma ala ja kapea kokemusmaailma voivat rajoittaa maailman ilmiöiden tulkintaa.
Useiden alojen tietämyksen yhdistely on antoisaa, mutta samalla myös haasteellista. Suurin haaste oli tietysti siinä, ettei kukaan voi olla nykypäivänä joka alan asiantuntija. Eipä populaariteoksen kirjoittajan tarvitse tietysti asiantuntija ollakaan, riittää, että on hyvin asiaan perehtynyt maallikko. Kaikkein hatarimmat ennakkotiedot minulla oli teologiasta ja uskontotieteistä. Mihin tahansa alaan voi periaatteessa ainakin pintapuolisesti tutustua omin päin, mutta ilman koulutusta ja perehtyneisyyttä vaarana on, että lähteiksi valikoituu kiistanalaista tai spekulatiivista kirjallisuutta. Tämän takia pyysinkin eri alojen asiantuntijoita kommentoimaan tekstiä.
Kirjassa mennään aineellisen todellisuuden rajamaille kvanttifysiikkaan asti. Mitä mieltä olet, onko kvanttimaailma avainasemassa kun haluamme ymmärtää todellisuuden perimmäistä luonnetta, erityisesti kun pohdimme kysymyksiä elämästä, kuolemasta ja tietoisuudesta?
Kvanttifysiikka on mullistanut maailmankuvamme kumoamalla käsityksen maailmasta mekaanisena kellokoneistona. Hiukkasten tasolla tapahtuu aidosti satunnaisia asioita. Kohtuullisen suositun uskomuksen mukaan periaatteessa mitä tahansa ilmiötä voidaan analysoida ja selittää hiukkasten populaatioina – kaikkihan koostuu hiukkasista, eikä mitään muuta ole, eikö niin?
Itse en kuitenkaan usko siihen, että kaikki ilmiöt olisivat palautettavissa fysiikan tasolle. Fysiikan näkökulmasta esimerkiksi elävän ja elottoman aineen välillä ei ole mitään eroa, mutta tosiasiassa niiden välillä on ylittämätön laadullinen ero. Eliöt noudattavat kyllä fysiikan lakeja siinä missä elottomatkin kappaleet, mutta fysiikan lait eivät sanele, mitä ne tekevät.
Otetaan esimerkiksi DNA:n ja siitä koodatun proteiinin välinen suhde. DNA:sta koodatut lähetti-RNA:n pätkät eli kodonit kertovat, mikä aminohappo valmistuvaan proteiiniin on kulloinkin liitettävä. Mutta miksi tietyt kodonit symboloivat juuri tiettyä aminohappoa? Mikään molekyylin rakenteessa ei viittaa lopputuotteeseen, vaan ne ovat mielivaltaisia samalla tavalla kuin sana ja kohde, johon se viittaa. Miten siis fyysikko voisi selittää tämän suhteen? Elämä tekee valintoja, jotka eivät noudata mitään etukäteissuunnitelmaa.
Kvanttifysiikasta huolimatta maailmaa pidetään usein edelleen pohjimmiltaan kellokoneistona ja klassisen fysiikan mukaisesti myös eläviä järjestelmiä kuvaillaan koneiksi. Ihmistäkin kuvataan usein monimutkaiseksi biologiseksi koneeksi, ja jos mekaanisia koneita voidaan ymmärtää fysiikan kautta, niin miksi ei ihmistäkin? Käsitys eliöstä mekanistisena koneena ei kuitenkaan pidä paikkaansa edes yksittäisten solujen tasolla. Molekyylitason tutkimuksissa on paljastunut, että jopa samassa ympäristössä kasvatetut ja geeneiltään identtiset solut käyttäytyvät eri tavoin. Jokaisen solun voidaan sanoa olevan yksilö. Yksilöllisyyden ohella myös itseorganisoitumisen kyky erottaa solun koneesta.
Elävä solu on verkostona toimiva kokonaisuus, joka tuottaa itse rakenneosat, joiden kautta se on olemassa. Koneet eivät rakenna ja uusinna itseään. Koneen voi kääntää pois päältä tai sammuttaa, solu sen sijaan ei voi keskeyttää aineenvaihduntaansa. Koneen voi myös purkaa osiin, koota ja käynnistää jälleen. Solua ei voi hajottaa osiinsa vaarantamatta sen jatkuvassa liikkeessä olevia vuorovaikutusten verkostoja. Kun tarkastelemme solun yksittäisiä rakenneosia, elämä on kadonnut näköpiiristä, sillä elämä on juurikin solun toiminnallista yhtenäisyyttä ja rakenneosien yhteispeliä.
Mitä tietoisuuteen tulee, niin on esitetty teorioita, joiden mukaan kvanttitason ilmiöt olisivat siinä avainasemassa, ja mikä ettei näin voisi ollakin – kenelläkään kun ei ole tietoisuuden ilmiöön tyhjentävää selitystä – mutta itse näen mieluummin niin, että tietoisuuden ymmärtämiseksi tarkastelua on laajennettava pienemmästä suurempaan. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan aivot tuottavat tavalla tai toisella tietoisuuden, ja aivoista puhutaan usein kuin kyseessä olisi irrallaan kehosta toimiva elin. Aivot ovat kuitenkin kiinteästi yhtä kehon kanssa – tutkimusnäytön perusteella jopa suoliston mikrobit vaikuttavat mielen toimintaan.
Tietoisuutta on pyritty paikantamaan aivoihin, mutta tosiasiassa tietoisuus kehkeytyy vuorovaikutuksessa kehon ja ympäristön kanssa, eikä tietoisuutta voida tarkastella irrallaan tästä vuorovaikutuksesta. Aivot ovat kiistatta keskeinen osa tietoisuuden toteutumista, mutta järjestelmän yhden osan analysointi ei selitä koko järjestelmän toimintaa. Lisäksi nykyään tiedetään varmasti, että tietoisuutta tai ainakin kognitiivisia toimintoja voi esiintyä ilman aivojakin. Laakamatoihin kuuluvilla lattanoilla on poikkeuksellinen kyky kasvattaa uusi pää katkaistun pään tilalle. Ja mikä erikoisinta, uuden pään ja samalla uudet aivot kasvattaneet lattanat muistavat edelleen ennen katkaisua oppimansa asiat.
Kasveilla puolestaan ei ole lainkaan hermostoa eikä aistinelimiä, mutta silti ne havainnoivat ympäristöään ja reagoivat ärsykkeisiin. Mielestäni ei ole lainkaan kaukaa haettua ajatella, etteikö jopa yksisoluisilla eliöillä voisi olla alkeellista tietoisuutta – voidaanhan jopa bakteereilla havaita monenlaisia mieleen liitettäviä piirteitä.
Fysiikan maailmasta on levinnyt käsitys, jossa elotonta ainetta pidetään kaiken olevaisen mallina. Nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan mukaan elämä on sivuseikka ja epätodennäköinen sattuma välinpitämättömässä ja mykässä kosmoksessa. Elottomuus on sääntö, kun taas elämä on arvoituksellinen poikkeus, joka vaatii selitystä. Elämä ja tietoisuus tulee selitetyksi sillä, että ne palautetaan elottomaan materiaan. Sanotaan, että kaikki on materiaa, eikä mitään sielua tai henkeä voi olla olemassa, koska sielu oletetaan aineettomaksi. Materialistien arkkivihollisten dualistien ja filosofi René Descartesin käsitys aineettomasta ja fyysisen maailman tuollapuolen sijaitsevasta sielusta on tosiaankin epäuskottava, mutta tämä ei vielä todista sielua olemattomaksi.
Monissa uskonnoissa ja maailmankatsomuksissa sielun tai hengen käsitetään koostuvan energiasta tai hienojakoisesta materiasta, jolloin se on siis aineellinen. Uskomukset elävien keskuuteen kummittelemaan palaavista haamuista ovat yleismaailmallisia. Haamut kykenevät vaikuttamaan fyysiseen maailmaan, joten niiden täytyy olla ainakin osittain aineellisia tai materialisoituneita. Täysin aineetonta olentoa emme kykenisi havaitsemaan. Fyysikot tutkivat materiaa, ja koska kaikki koostuu materiasta, ovat he aitiopaikalla tutkimassa todellisuuden perimmäistä luonnetta. Mutta ymmärrämmekö ainetta todella? Kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä pimeä aine ja pimeä energia ovat – maailmankaikkeuden massasta suurin osa on jotain, minkä luonteesta meillä ei ole mitään käsitystä. Ehkä havaintomaailmamme ulkopuolella on jotain muutakin, jota emme tiedä.
En usko, että todellisuuden perimmäisen luonteen selvittäminen tulee ihmiselle koskaan mahdolliseksi. Miksi on olemassa jotain pikemminkin kuin ei mitään? Tämä kysymys jää vaille vastausta, ja tulee aina jäämäänkin.
Nostit esiin fyysikko Niels Bohrin ajatuksen komplementaarisuudesta ja sen yhtäläisyyksistä itämaiseen filosofiaan. Miten näet tieteen ja uskonnon suhteen tulevaisuudessa – onko niillä mahdollisuus hedelmälliseen dialogiin?
Miksipä ei, tiede ja uskonto eivät ole välttämättä toistensa kilpailijoina, vaan ne voivat myös täydentää toisiaan. Tiede ja uskonto vastaavat erilaisiin tarpeisiin – tiede tuottaa tietoa, kun taas uskonnossa on kyse enemmän tiettyyn elämäntapaan ja maailmankatsomukseen sitoutumisesta. Mainittakoon, että itselläni ei agnostikkona ole uskonnollisia vakaumuksia mihinkään suuntaan, joten tarkastelen tilannetta ulkopuolisena.
Uskonnot eivät ole häviämässä maailmasta minnekään, joten konfliktien sijasta olisi parempi pyrkiä dialogiin. Positiivisena esimerkkinä voidaan mainita Dalai-lama, joka on käynyt vuoropuhelua tieteilijöiden kanssa nuoruudestaan saakka ja ehdottanut jopa fysiikan ottamista mukaan luostariopistojen ohjelmaan. Tieteilijät ovat myös tutkineet yhteistyössä tiibetinbuddhalaisten kanssa tukdamia, arvoituksellista ilmiötä, jossa kuolleen meditoijan ruumiiseen ei ilmaannu tavanomaisia kuoleman merkkejä.
Uskontojen ei ole mikään pakko jämähtää menneeseen maailmaan ja tieteellisestä näkökulmasta absurdeihin oppeihin, vaan ne voivat elää tieteen kehityksen rinnalla. Esimerkiksi evoluutioteoria on sovitettavissa kristinuskoon. Valitettavasti fundamentalisteilla on kuitenkin maailmalla paljon valtaa, eivätkä he ole halukkaita käymään vuoropuhelua tai päivittämään vanhoja oppejaan.
Lukijana minulle tuli tässä kirjassa paljonkin uutta vastaan, mutta entäpä sinulle kirjoittajana? Koitko aineistoa tukiessasi yllättäviä hämmästyksen hetkiä?
Toki minullekin tuli uutta tietoa, ja maailmankuvanikin muuttui jossain määrin. Suhtauduin esimerkiksi kuolemanrajakokemuksiin ennen skeptisemmin ja pidin melko lailla selvänä, että kyse on jonkinlaisista hallusinaatioista. Nyt tämä ei vaikuta yhtä selvältä, enkä uskalla väittää tietäväni, mistä ilmiössä on kyse.
Esimerkiksi syntymäsokeiden kuolemanrajakokemuksen aikana tekemät visuaaliset havainnot ovat yksi kokemustyyppi, jota on poikkeuksellisen hankala selittää. Kuolemanrajakokemuksia on ylipäänsä lähes mahdotonta tutkia tieteellisesti, koska kyse on ainutlaatuisista ja spontaaneista kokemuksista, joita ei voida toistaa kontrolloiduissa olosuhteissa. Kokijat itse korostavat usein kokemuksen hyperreaalisia piirteitä ja pitävät sitä täysin totena. Luulen, että tällainen kokemus pitäisi kokea henkilökohtaisesti, jotta sitä voisi ymmärtää paremmin.
Tässä yhteydessä voisin mainita toisestakin erikoisesta ilmiöstä, josta en kylläkään kirjassa kerro. Terminaalivaiheen selväjärkisyys, englanniksi terminal lucidity, on ilmiö, jossa esimerkiksi pitkälle edennyttä alzheimerin tautia sairastava potilas kokee äkillisen muistinsa ja kognitiivisten kykyjensä palaamisen tunteja tai päiviä ennen kuolemaansa. Alzheimer ja muut dementian muodot tekevät peruuttamatonta tuhoa aivoissa, joten tällaisen ilmiön pitäisi olla mahdoton. Mikä tämän selittää? Kuoleman fysiologiasta tiedetään edelleenkin yllättävän vähän, joten on mahdollista, että tämänkaltaisille ilmiöille löytyy täysin “luonnollisia” selityksiä. Tällä hetkellä varmasti voidaan sanoa vain, että emme tiedä kaikkea.
Onko sinulla jo tiedossa seuraava kirjaprojekti?
Kuolemakirjahan valmistui jo vuonna 2021, mutta julkaisuprosessi eteni sangen hitaasti. Olen jo ehtinyt kirjoittaa seuraavan kirjan, jonka aiheena ovat teknoutopiat eli utopiat, joiden toteutuminen riippuu teknologian kehityksestä. Kirjassa tarkastellaan kosmismia ja transhumanismia, jotka ovat 1900- ja 2000-lukujen merkittävimmät teknoutopistiset liikkeet. Muokkaan käsikirjoitusta parhaillaan kustantajan toiveiden mukaiseksi.
Haluatko suositella Kirjavinkkien lukijoille jotakin?
Suomenkielisistä uusista tietokirjoista voisin suositella Merlin Sheldraken teosta Näkymätön valtakunta, joka kertoo mukaansatempaavasti sienten maailmasta.