Esikoiskokoelmansa Ja pimeässä minä alan rakastaa viime syksynä julkaissut Anna Sjövall käsittelee kokoelmassaan luontoa ja uusperheen dynamiikkaa. Mielenkiintoinen kokoelma poiki haastattelupyynnön. Kuten joskus sähköpostihaastatteluissa käy, toteutuminen vei aikansa. Lopulta sähköpostihaastattelu saatiin aikaiseksi maaliskuussa 2024.
Mistä kokoelma sai alkunsa ja millainen sen matka pöytälaatikosta julkaistuksi kirjaksi oli?
Kirjan vanhin teksti on syntynyt kesällä 2007 Oriveden opistolla, mutta muuten kokoelmassa ei juurikaan ole pöytälaatikossa muhineita runoja. Valtaosan teksteistä kirjoitin vuosien 2018–2020 aikana elämäntilanteen muutoksessa, erottuani silloisesta kumppanistani. Ryhdyin tietoisesti kirjoittamaan kokoelmaa syksyllä 2018 ja saadakseni rutiinia kirjoittamiseen aloin tiistai-iltaisin käydä runoilija Risto Ahdin vetämässä luovan kirjoittamisen ryhmässä Tampereella.
Varsinaisten runojen kirjoittamiseen tarvitsin paljon yksin olemista, mutta itse kokoelman työstäminen tuntui omalla kohdallani pikemminkin sosiaaliselta prosessilta. Pitkäaikainen ystäväni ja myös runoilija, Kati Halonen (esikoiskokoelma Tästä me puhuimme, Mediapinta, 2018) tuki ja auttoi minua eri tavoin kokoelman työstämisen kaikissa vaiheissa, mistä olen äärettömän kiitollinen. Sain paljon kommentteja ja tukea myös runoryhmän kirjoittajilta ja Risto Ahdilta sekä ystäviltäni.
Millaista kokoelman rakentaminen oli? Kuinka paljon kirjoitit toisaalta yksittäisiä runoja, toisaalta kokonaisuus mielessäsi?
Kirjan punaisena lankana ovat uusperhe- ja ympäristöteemat, jotka osin risteävät ja muodostavat päällekkäisiä merkitystasoja. Näihin aiheisiin liittyvät runot kirjoitin kokoelman kirjoittaminen mielessäni. Kirjassa on myös yksittäisiä, esimeriksi luontoaiheisia runoja, jotka ovat syntyneet ilman ennakkoajatusta kokoelmaan päätymisestä. Kirjoittaessani pyrin kohti asioita ja aiheita, jotka energisoivat ja nostattavat minussa voimakkaita tunteita.
Miten tärkeitä kokoelman aiheet ja ”juoni” sinulle ovat? Millainen on tasapaino runojen kielen ja sisällön välillä?
Omat uusperhekokemukseni, erityisesti kokemus lapsettoman bonusvanhemman roolista avasivat minulle vuosia sitten kokonaisen uuden maailman, josta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. En kuitenkaan tehnyt kokoelmaa juoni tai tarinallisuus mielessäni.
Käsikirjoitusta työstettiin monta kierrosta ja lopulta tekstit löysivät nykyiset paikkansa. Moni kokoelman runo rakentuu jotakin tilannetta käsittelevän dialogin ympärille. Esimerkiksi uusperheissä tyypillisten tilanteiden ja dynamiikan käsittelemiseen dialogi sopii hyvin.
Kerro, miten kokoelman rakenne muotoutui. Miksi se on jaettu osioihin juuri noin kuin se on, ja miksi lopun ”Lehmus kukkii” on nimetty ja siten erotettu muista, vain numeroiduista osioista?
Kirjan viimeinen luku on (poiketen muiden lukujen roomalaisista numeroista) nimetty ”Lehmus kukkii” siksi, että luvussa tekstien tunnelma muuttuu aikaisempiin lukuihin verrattuna, koska runojen “minä” on viimeisen luvun teksteissä olemassa enemmän itsenäisenä tekijänä kuin osana sosiaalisia tilanteita.
Mikä runoudessa sinua viehättää? Miksi omaksi ilmaisumuodoksesi on nyt valikoitunut runous, eikä pidempi proosa?
Minua viehättää runoudessa erityisesti ilmaisun niukkuus. Runossa kaikki ”ylimääräinen” poistetaan ja olennainen pyritään tiivistämään. Runon avulla voi vangita hetken, tai hetkessä avata lukijalle uuden maailman tai todellisuuden. Hyvä runo vaikuttaa lukijaan niin älyllisellä, tunteellisella kuin aistisellakin tasolla. Olen lapsesta saakka ollut viehättynyt pienistä asioista ja luulen, että runoista viehättyminen liittyy jollain tavalla samaan teemaan. Voisin toisaalta kuvitella kirjoittavani tulevaisuudessa myös proosaa.
Ilmastotieteilijän työssä joutunee kirjoittamaan aika paljon kaikenlaisia raportteja ja papereita, onko runous tälle kirjoitustyölle hyvää vastapainoa?
Runous on hyvää vastapainoa työlleni, mutta sanoisin jopa, että runojen kirjoittaminen on hyvää vastapainoa elämälle. Kirjoittaessa voin astua sivuun itsestäni ja ammentaa sisältäni asioita, joista en välttämättä muuten olisi tietoinen. Kirjoittaessa saan olla vapaasti olemassa ja ilmaista oman totuuteni.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Kirja, joka viimeksi on tehnyt minuun vaikutuksen on Hanna Weseliuksen kirja Nimetön : Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY, 2023). Pidin paljon kirjan niukasta ja toteavasta huumorista ja tyylistä, jolla (kirjan) päähenkilön, yksin eläneen vanhan naisen omalaatuista mielenmaisemaa ja kiinnostuksen kohteita kuvataan yksityiskohtaisesti ja yllätyksellisesti. Suosittelen kirjaa sekä painettuna että Erja Mannon lukemana äänikirjana.
Suosittelen myös Kati Salosen esikoisrunoteosta Universot (Momentum Kirjat, 2023). Universot on hyvin erityislaatuista proosarunoutta niin tyylillisesti kuin sisällöllisestikin. Kirja tarjoilee nöyristelemättä lukijalle vaihtoehtoisen maailmanselityksen, joka piirtyy yksityiskohtaisesti arkkitehdin kynästä. Kokoelman tekstit ovat mielestäni älyllisesti piristäviä ja välillä hyvin outoja. Tekstien vähäeleinen ja toteava huumori yllättää ja riemastuttaa. Universot on kielellisesti ja visuaalisesti tyylikäs kokonaisuus, joka ottaa kantaa esimerkiksi ajan luonteeseen ja todellisuuden virtuaalisuuteen.