Aleksandr Manzos on tehnyt hienoa työtä tietokonepelien asian edistämiseksi toimittajana ja kirjoillaan. Tuorein kirja, Pelattu elämä, kertoo alaotsikkonsa mukaisesti ”miten pelit tekivät minusta minut”. Hieno pelikirja on lukemisen arvoinen myös niille, joita pelien lumovoima ei ole koskettanut.
Haastattelin Manzosia sähköpostilla huhtikuussa 2023.
Mistä Pelattu elämä sai alkunsa? Miksi lähdit kirjoittamaan peleistä juuri tällaisella tavalla?
Kirjan tekemiseen liittyy aina monia motiiveja. Olen kaikissa kirjoissani yrittänyt sanallistaa digitaalisten pelien viehätystä ja merkityksellisyyttä, eikä Pelattu elämä ole siltä osin poikkeus. Suora henkilökohtaisuus on uusi väylä tähän samaan päätepaikkaan, mutta tietysti myös jotain enemmän.
En tiedä, onko kyse ikävaiheesta, pandemiavuosista vai yleisestä maailmanmenosta, mutta tuntuu, että niin itsellä kuin omassa piirissä on viime vuosina ollut käynnissä tavallista enemmän oman elämän uudelleenhahmottelua. Varsinkin sellaista, mihin liittyy jostain ulkopuolelta omaksutut normit tai käsitykset siitä, millainen on tai kuuluisi olla, ja miten se voi pitkällä aikavälillä johtaa suurempaan muutoksen tarpeeseen. Jokaisella meistä tapauksemme yksityiskohdat saattavat vaihdella, mutta niiden taustalla olevassa solmussa on jotain samaa. Siltä osin tuntui paitsi luontevalta myös tarpeelliselta tehdä tällainen kirja.
En siis kirjoittanut itsestäni siksi, että minulla olisi ollut jotain ehdotonta tarvetta kertoa kaikille oman elämäni käänteistä. Kirjoitin itsestäni siksi, koska se on paras tapa puhutella muita ja rohkaista heitä vuorostaan kertomaan omista kokemuksistaan. Tavallaan koen kirjan onnistuneen eniten silloin, kun lukija haluaa sen jälkeen puhua enemmän itsestään kuin minusta.
Mikä kirjan tekemisessä oli helppoa, mikä vaikeaa? Vaatiko rohkeutta puhua tällä tavoin omasta identiteetistä ja omista kokemuksista, päästää lukijat lähelle?
Kirjan keskeiset aiheet ja ajatukset hahmottuivat varsin nopeasti. Iso osa työstä kului oikeanlaisen ilmaisun etsimiseen, siis siihen, miten löytää sopivat sanat kuvailemaan toisaalta hyvin laaja-alaisia, toisaalta hyvin hienovireisiä kokemuksia ja asioita. Käytin paljon aikaa myös siihen, että kirja olisi saavutettava, mutta ei ns. ”tyhmennetty”. Koen olennaiseksi tavoittaa tällä kirjalla ei-pelaajia ja niitä, jotka kyllä pelaavat, mutta eivät koe stereotyyppistä pelimaailmaa omakseen.
Kysymys rohkeudesta on hankala. Kirjan teko oli tavanomaista kuluttavavampi prosessi ja sen julkaisuun on liittynyt aika paljon tunteita, koska tietenkin sitä jännittää ”mitä muut ajattelee” ja millaisia omia johtopäätöksiä ihmiset saattavat tehdä ja avaako sitä tässä itsensä vain naurunalaiseksi tai jotakin. Toisaalta kirja kertoo paljon tällaisesta ”muiden tyranniasta”, jossa monenlaiset oletetut totuudet aiheuttavat laajaa kärsimystä ja sisäänpäin kääntyvää kipuilua. Mikään ei voi ikinä muuttua, jos emme kerro, mitä aidosti ajattelemme, tunnemme ja käymme läpi. Tässä mielessä ”rohkeus” on elinehto, vaikka tietysti myös omia voimavaroja pitää tarkkailla.
Mitä väärinkäsityksiä pelimaailmaan mielestäsi usein yhdistetään? Mitä suuri yleisö ei peleistä ymmärrä, mitä haluaisit ihmisten tajuavan peleistä paremmin?
Ensimmäisenä tulee mieleen pelien tarjoaminen kokemuksien moninaisuus. Ne isoimmat ja suosituimmat pelit, kuten Fortnite tai Pokémon tai vaikka Candy Crush, ovat niin isoja tapauksia, että ne herkästi vievät tilan niiltä sadoilta vähän tunnetuilta indie-tekijöiltä, jotka yrittävät esimerkiksi kehitellä tuttuja peligenrejä yllättäviin suuntiin tai kertoa henkilökohtaisia tarinoita. Toisaalta niiden usein mainittujen jättipelienkään kohdalla emme välttämättä aina puhu oikeasti siitä, mitä niitä pelatessa tapahtuu, miksi ne vetävät puoleensa ja millä eri tavoilla eri pelaajat kokevat ne. Ehkä yleisin väärinkäsitys pelimaailmasta on siis sen kapeus sekä kokemusten laajuuden että syvyyden suhteen.
Toisena tulee mieleen pelimaailmaan yhteisöllisen toiminnan aktiivisuus sen ilmeisen eli yhdessä pelaamisen ulkopuolella. En usko, että kovinkaan monella aiheeseen perehtymättömällä on käsitystä esimerkiksi siitä, että pelien historia on säilytetty pääosin anonyymien internet-kollektiivien toimesta. He ovat pitäneet huolen, että aika lailla jokainen koskaan julkaistu vähääkään tiedetty peli on dokumentoitu, ladattavissa ja on mahdollista saada toimimaan nykykoneilla. Monia vain japaniksi julkaistuja klassikoita on käännetty englanniksi samassa talkoohengessä. Kyse on laajamittaisesta epäkaupallisesta sivistyshankkeesta.
Klassikkokysymys: ovatko pelit taidetta? Miten näet pelien ja taiteen suhteen?
Pelit ovat taidetta, eikä siitä ole mielestäni mitään epäselvyyttä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pelit olisivat taiteellisesti tasokkaita tai että kaikista peleistä olisi aina mielekästä puhua kuin olisi tekemässä perinteistä taidekritiikkiä.
Aina välillä on yritetty määrittää yleisellä tasolla, mikä tekee tai ei tee peleistä taidetta. Minusta kehittävämpää on keskittyä siihen, mikä tekee jostain yksittäisestä pelistä ainutlaatuisella tavalla sykähdyttävän kokemuksen. Voisimme enemmän purkaa niitä hetkiä, joiden kokeminen herättää halun sanoa ääneen ”tämä on taidetta” tai vaan ”tämä on upeaa”.
Ehkäpä moderni versio vanhasta vakiokysymyksestä olisi siis: pelit ovat taidetta, mutta miksi ne ovat upeita?
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Suosittelen käymään paikoissa, joissa voi edelleen pelata arcadepelejä eli vanhan tyylin isoja pelilaitteita, joihin laitetaan kolikko sisään ja nautitaan hetken toimintahurmasta. Pelit voivat olla tuttuja muista yhteyksistä, mutta arcade-kokemuksessa on jotain aivan omaa ja innostavaa.
On eri asia pelata vaikka Pac-Mania läppärin ruudulla kuin alkuperäisellä kojeella, jossa on jämerä joystick, iso putkitelevisio ja karkkinen oheistaide laitteen sivussa. Samalla vieressä muut ihmiset pelaavat muita pelejä ja niiden ääniefektit muodostavat yhdessä sinfonisen pauhun.
On pienimuotoinen ihme, että Suomessa on useampi toimija, joka yhä ylläpitää näitä laitteita ja tarjoaa niitä kokeiltavaksi. Helsingissä kehotan suuntaamaan Sugoi-nimiseen pelihalliin, Tampereella koneita taas löytyy sellaisista paikoista kuin Noob Arcade, Suomen Pelimuseo ja Z-Base.
Aleksandr Manzosin kirjoja Kirjavinkeissä.
