Monitaitoiselta Frode Sander Øienilta, joka siis käyttää kirjailijanimeä Samuel Bjørk, julkaistiin vuonna 2016 melko paljon huomiota saanut ja kieltämättä koukuttava ja tiivistunnelmainen dekkari Minä matkustan yksin. Kuten arvata saattaa, kyseessä oli sarjan avaus, ja nyt Bjørkin päähenkilöt, poliisityöpari Holger Munch ja Mia Krüger, jatkavat rikosten ratkomista. He ovat heikkouksineen tietysti ennallaan: Holger tupruttelee tupakoitaan, Mia napsii viinaa ja pillereitä. Lisäksi mukana on tietokonenörtti Gabriel, jollainen tuli kai välttämättömäksi dekkareihin Lisbeth Salanderin myötä.
Tämänkertaisen murhatapauksen uhrina on teinityttö Camilla, joka on asunut vaikeiden nuorten hoitokodissa. Camilla löydetään pentagrammin muotoon kootun kynttiläasetelman keskeltä, maa täynnä linnunsulkia, kukka suussa. Rituaalimurhaaja lienee siis asialla.
Tässä tapahtumien kulussa ja juoniasetelmassa tuntui minusta olevan kovin paljon jotain tuttua, mutta en mitenkään jaksanut muistaa, mihin – tietenkin skandinaavisiin – dekkareihin ne viittasivat. Rituaalimurhat, ongelmanuorten turvakoti ja ongelmapoliisien työpaikka, niistähän me olemme varmaankin kaikki lukeneet viime vuosina. Pidin kuitenkin tässäkin kirjassa eniten juuri epätasapainoisen, kaksossisartaan surevan Mian kuvauksesta; hänen kohdallaan kirjailija oli mielestäni onnistunut kiteyttämään paljon muutamiin lauseisiin:
Sali oli melkein täynnä, mutta peränurkan pöytä, johon hän yleensä piiloutui oli vapaana. Sehän oli melkein kuin merkki. Hän tilasi Guinnessin ja Jägerin ja istui punaiselle sohvalle. Kaikilla muilla oli seuraa. Hän istui nurkassa yksin. Maailman ulkopuolella. Hymyileviä ihmisiä lasi kummassakin kädessä, juhlimassa ystävien kanssa, yhdessä, ja hän täällä nurkassa yksinään ja tavallaan vastuussa heistä kaikista.
Uskon vahvasti, että saamme lukea vielä lisää Bjørkiltä, ja se on ihan positiivista. Ei ehkä ihan herkimmille, mutta kovaksikeitetyille dekkarifaneille kuitenkin.