Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hetkinen. Kun tämän kirjan takakannen ja sivuliepeet vilkaisi läpi ja alkoi lukea itse tekstiä, tuntui kuin olisi palannut jonkun tutun ja ennenkin nähdyn pariin. Saaristossa reuhuava murhaaja? Eivätkö Anna Jansson, Mari Jungstedt ja Viveca Sten ole listineet saariston asukkaita jo ihan tarpeeksi? Entä sosiaalisesti kömpelö ja hiljainen naispoliisi? Ihan itse Siltako? No Sagaa ei pysty kukaan ainakaan ylittämään.
Sitten taas se tosiasia, että kyseessä on alaikäiseen kohdistuva surmatyö; eikö tätäkin ole jo ollut ihan tarpeeksi, ainakin sattumoisin parissa viimeksi lukemassani dekkarissa eli mainitun Mari Jungstedtin ja lisäksi Bo Svernströmin kirjoissa.
Halusin kuitenkin tarttua Yölaulajaan, siitäkin huolimatta, että sen mainittiin aloittavan uuden sarjan, enkä ollut ollenkaan varma, ehdinkö ja haluanko itse aloittaa taas yhtä ruotsalaista dekkarisarjaa, ellei se ole aivan erityisen hyvä. Sehän toisaalta selviää vain lukemalla.
Hanna Dunckerin isä on tehnyt toistakymmentä vuotta sitten raa’an pahoinpitely- ja murhatyön, mutta Hanna itse on kuitenkin halunnut ryhtyä poliisiksi. Hän onkin työskennellyt jo pidemmän aikaa Tukholmassa, mutta päättää sitten palata kotikonnuilleen Öölantiin. Siellä häntä tulevat vastaan paitsi menneisyys ja halveksittu isä myös uusi murha, kun viisitoistavuotias Joel on surmattu. Tutkinta tuo Hannan elämään Joelin taustan, hänen perheensä ja kaverijoukkonsa, mutta myös työyhteisön: osaston pomo Ove oli poliisina jo Hannan isän tekemän rikoksen ratkaisemisessa, ja lähin työtoveri on nuori Erik, joka on yhtä puhelias kuin Hanna on hiljainen. Joelin murhan tutkinnan edetessä Hanna saa lisäksi kaikenlaisia uhkauksia, sillä hänen isänsä tekoa ei ole unohdettu.
Kovasti tämä juonen pääkuvio sai minut siis miettimään, miksi nyt kirjoitetaan niin paljon lapsiin ja nuoriin kohdistuvista murhista ja veriteoista. ”Nuorten kuolemien tutkiminen oli pahinta”, lausuu Erik jossain vaiheessa. Perin monet sanovat, etteivät ollenkaan halua lukeakaan tällaisesta aiheesta, mutta jotkut näitä sitten kuitenkin lukevat, kun kannattaa julkaista. Minä muiden muassa – olenko monivuotisena dekkarinlukijana vain ylipaatunut, niin ettei mikään todellisuudessa tunnu miltään? Tiedä häntä.
Johanna Mon käsittelytapa ei onneksi ollut niitä raaimpia, vaan painopiste oli Hannan persoonan esilletuonnissa, hänen luonteensa selvittelyssä, mikä on tietysti aina kiinnostavaa, ja vaikkei kaikkea hänestä tullutkaan selville, lienee tuo sarjamuoto sitten tässä suhteessa tärkeä.
Mo kirjoittaa sujuvasti, ja sellaista on enimmäkseen Kristiina Vaaran suomennoskin. Alanko sitten jatkaa tämän sarjan parissa? En ihan vielä tiedä, vaikka tämä siis olikin ihan kohtalainen lukukokemus.
