Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joel Haahtelan neljästoista romaani Yö Whistlerin maalauksessa on pienoisromaani niin kuin useimmat hänen romaaneistaan. Jos on lukenut hänen aikaisempia romaanejaan, uusimman rakenne tuntuu tutulta. Minäkertojan mielessä pyörii jokin kysymys tai tehtävä, johon hän hakee ratkaisua lähtemällä matkalle. Edellisenä ilmestyneessä trilogiassa matkakohteet olivat Jerusalem (Jaakobin portaat), Kreikka (Hengittämisen taito) ja Ranska (Adèlen kysymys). Nyt mies matkustaa Pohjois-Englantiin lähelle lumoavia Yorkshiren laaksoja. Siellä asuu perhostutkija Sergei, jonka minäkertoja oli tavannut aikaisemmin sattumalta Naxoksen saarella, kun molemmat olivat etsimässä harvinaista perhosta, kreikankultasiipeä.
Sergei on 80-vuotias venäläinen emigrantti. Naxoksen jälkeen miehet ovat olleet kirjeenvaihdossa. Minäkertoja haluaa tehdä perhoskirjan vanhalla kuparinpainatustekniikalla ja värittää kuvat akvarellein. Sergei on kutsunut miehen luokseen ja antanut luvan tutustua valtavaan perhoskokoelmaansa. Miehen ajatus on valita Sergein kokoelmasta parikymmentä kauneinta, ei luonnontieteen vaan kauneuden logiikan mukaan. Niistä hän maalaisi akvarellit ja tekisi varsinaisen kaiverrustyön ja kirjan painamisen kotona Helsingissä. Nykyajan trendit vaativat: nopeasti, helposti ja mahdollisimman hyvällä voitolla. Kirjaprojekti olisi tälle vastakohta. Valmiilla kirjalla ei tulisi olemaan kaupallista arvoa. Se kelpaisi vain keräilijöille, ja toteuttamismenetelmäkin olisi hidas ja vaivalloinen.
”… mutta en kaivannut helppoutta, koska se teki maailmasta banaalin, riisti elämältä ainutlaatuisuuden. Pidin tärkeänä myös työhön kuluvaa aikaa, jota luultavasti tuhraantuisi tolkuttoman paljon, mikä toisaalta kertoi siitä, miten paljon arvostin itse työtä ja suurta ideaa sen takana: kauneutta.”
Kauneutta ja sen merkitystä mies pohtii useassa kohdassa kirjaa. Luonnon kauneus on suurinta mahdollista järjestystä, harmoniaa, mihin luonto koko ajan pyrki. Tätä täydellisyyteen pyrkivää mekanismia ihminen häiritsee omilla pyrkimyksillään ja teoillaan.
Sergeikin puhuu kauneudesta, jota perhoset ovat saaneet hänet ajattelemaan. Elämän korkein päämäärä olisikin kauneus ei hyvyys, koska kauneus kantoi sisällään hyvyyttä. Kauneus olisi maailman pelastus. Jumalan alkuperäinen ajatus myös ihmisestä oli kauneus, mutta valinnan vapaus johti pahuuteen ja kuolemaan.
Sergein kanssa mies keskustelee muistakin Haahtelan kirjojen keskeisistä teemoista: yksinäisyys, kuolema, kuoleman pelko, perimmäisen totuuden etsiminen; näkyvän ja aineellisen maailman takana oleva aineeton ja näkymätön maailma, joka ei tottele aineellisen maailman lakeja, kaiken oleminen yhteydessä kaikkeen, kuolematon sielu, Jumala. Sergein kautta mies tutustuu yhden juutalaisperheen kohtaloon ja emigranttien elämään viime vuosisadan Euroopassa.
Monia kulttuurihistorian suuria miehiä ja naisia vilahtelee Sergein muistellessa elämäänsä. Kursiivilla kirjoitettuja ihmisten, kirjojen, musiikin, ruokien nimiä ja käsitteitä kirjassa on paljon. Jopa liian paljon? Ensimmäistä lukukertaa pätkin googlatakseni esimerkiksi, kuka oli Jean Seberg tai millaisia ovat kirjan nimessä olevan taidemaalari James Abbott McNeill Whistlerin öistä Lontoota kuvaat maalaukset tai minkä näköinen ruusu Frau Karl Druschki.
Toinen lukukerta ilman googlaustaukoja oli ehjänä vaikuttava. Tuntui kuin olisin itse minäkertojan kanssa ihastelemassa perhosia, kuuntelisin miehen ja Sergein keskusteluja…
Romaani on tapahtumiltaan ja juoneltaan vähäinen, Haahtelan romaaneista ehkä vähäisin. Pinnalta katsoen ei tapahdu juuri mitään, tapahtumakuvat ovat utuisia kuin öinen näkymä Whistlerin maalauksissa: kuolemanpelkoinen mies matkusti Brittein saarille vanhan perhostutkijamiehen luo, tutkii hänen perhoskokoelmaansa ja tekee niistä akvarelleja, keskustelee, muistelee omaa elämäänsä, filosofoi… Mutta vähäisen pinnan alta paljastuu suurta syvyyttä ja viisautta. Toistuvasti jään miettimään ja makustelen lukemaani lausetta tai kappaletta. Esimerkiksi tätä:
”… loppujen lopuksi kaikki ”totuuden etsijät” olivat kaivanneet takaisin sinne mistä olivat lähteneet, lapsuutensa kadotettuun paratiisiin, joka sai heidät uskomaan, että olemassaolo oli enemmän kuin pelkkä elämä.”
Tai tätä, jossa mies pohtii Sergein kanssa, miten rakennamme itsemme toiveista, peloista, hylkäämisistä, haluista, muistoista, mielikuvista:
”Mutta oliko meillä mitään todellisempaa kuin kuvitelmat? Voiko tuntemattomasta sanoa muuta kuin että se on tuntematon? Eikö kaikki mitä yritimme tuntemattomasta sanoa alkanut rajoittaa sitä? Ja silti: yön rajalta heijastui meidän elämämme, tämä ainoa, kiivas vastalause katoamiselle.”
Ihailen Haahtelan kirjoitustyyliä. Hän kirjoittaa suurista ja syvistä elämänviisauksista yksinkertaisilla, tavallisilla sanoilla, saarnaamatta ja kiireettömästi. Ihailen tapaa, jolla hän viittaa aineellisen maailman takana olevaa aineettomaan ja näkymättömään. Sanoilla sanoin kuvaamattomaan ja miten hän saa molemmat tekstissä yhtä aikaa läsnäoleviksi. Läsnä ne ovat myös kirjan rakenteessa. Romaani alkaa konkreettisella havainnolla: ”Myöhään syksyllä vuonna 1998 matkustin Englannin Yorkshireen…” ja päättyy: ”Vieressä oli lautasliina. Leivän välistä pilkotti salaatinlehti ja dijoninsinappia.” Ja välissä henkevää elämänviisautta!
Vaikka itse googletin tuntemattomat nimet, se ei ole välttämätöntä. Kirja on vaikuttava ilman, että tarkkaan ottaen tietää kuka tai mikä itselle tuntematon on. Kannattaa lukea!