Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen suomennos Mariana Enríquezilta, kun saimme nautittavaksemme novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät. Sen kauhunovellit hyödynsivät Argentiinan kipeää lähihistoriaa ja erilaisia kauhuaineksia. Kokoelma sai Suomessakin hyvän vastaanoton, muun muassa parhaan suomennetun teoksen Jarl Hellemann -palkinnon. Nyt novellien perään Sari Selander on tarttunut tuntuvasti raskaampaan teokseen, Enríquezin tähänastiseen pääteokseen Yö kuuluu meille.
Tämä onkin melkoinen järkäle, jo ihan fyysisesti. Sivuja on päälle 600 ja kirja on muutenkin isokokoinen. Äänikirjallakin on mittaa lähes 30 tuntia, eli luettavaa riittää. Tarina onkin kyllä laaja ja kerrottu monesta näkökulmasta ja monella aikatasolla. Pääasiassa tapahtumat kuitenkin sijoittuvat Argentiinaan 1980-luvulle. Takana on 1970-luvun likaisen sodan aikakausi ja käynnissä yleistä levottomuutta.
Kirjan pääosassa ovat Juan ja hänen poikansa Gaspar. Alussa isä ja poika ajavat autolla maan halki vuonna 1981, mikä on itsessään jo mielipuolinen suunnitelma. Juan on sairaalloinen ja vaatii paljon lepoa. Tavanomaisen matkakertomuksen tunnelma saa säröjä, kun Gaspar näkee hotellihuoneessa kummituksen. Juan osaa kuitenkin kertoa Gasparille tekniikan, jolla kummituksen saa katoamaan. Kun Juan sen jälkeen hotellihuoneen vessassa tekee vaimonsa Rosarion tuhkilla ja omalla verellään maagisen rituaalin saadakseen yhteyden kuolleeseen vaimoonsa, käy viimeistään selväksi, ettei tässä ihan tavallisista turisteista ole kyse.
Juan kuuluu Kiltaan, joka on kansainvälinen okkultistinen organisaatio. Kilta paljoo Pimeyttä ja järjestää hurjia, väkivaltaisia seremonioita, joissa Pimeys kutsutaan maan päälle. Juan on Killan meedio, jonka kautta Pimeys manifestoituu. Killalla on suunnitelmansa Juanin ja Gasparin suhteen – ja osuutensa Rosarion kuolemassa.
Gaspar nousee kirjassa myöhemmin isompaan osaan. Toinen iso luku kuvaa Gasparin lapsuutta Buenos Airesissa kuolemansairaan isänsä kanssa. Gaspar ei tiedä paljoakaan isänsä taustasta, eikä ymmärrä kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtuu – eikä kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkaavat. Tapahtumien taustaa ja Killan synkkiä perinteitä valottaa 1960- ja 1970-luvuille sijoittuva luku, joka kertoo Rosarion näkökulman. Lopuksi palataan vielä teini-ikäisen Gasparin elämään, jonka myötä kirjan tapahtumat saavat ratkaisunsa.
Yö kuuluu meille on hieno ja karmiva kirja. Se on melkoinen runsaudensarvi. Erilaisia toisiinsa linkittyviä tapahtumia on niin paljon, että kun loppupuolella viitataan kirjan alkuvaiheen tapahtumiin, minä ainakin sain ilahduttavan ahaa-elämyksen, kun olin jo ehtinyt unohtaa, mitä alussa oli tapahtunut. Kun sitten selasin kirjan alkupuolta löytääkseni kohdan, johon viitattiin, kirja aukesi taianomaisesti juuri oikealta sivulta. Kuinka sopivaa kirjalle, jossa kaikenlainen synkkä ja julma rituaalimagia kukoistaa. Mitään tauotonta kauhutykitystä Yö kuuluu meille ei ole, mutta kirjassa on toisaalta todella kammottavia yksityiskohtia ja mielikuvia, aivan yllättäen, että herkimmiltä se vie varmasti yöunet.
Onko kammottavinta kuitenkaan hullujen kultistien rituaalimagia, vaiko sittenkin Argentiinan sotilasjuntan joukkohaudat ja kuulustelukeskukset? Kirjassa kuvataan myös argentiinalaista homoyhteisöä ja sitä, miten aids iski yhteisöön ja levitti yhteisöön kuolemaa. Näissä oloissa on tietysti helppoa pyörittää kuolemankulttia, kun ihmisiä katoaa muutenkin niin paljon. Kuoleman jokapäiväisyys on kirjassa vahvasti esillä. Kirjan keskeisimmäksi teemaksi nousee isän ja pojan vaikea suhde. Juan haluaa suojella Gasparia Killalta, mutta suojelun hinta on kova. Kun Juan ei voi kertoa Gasparille totuutta, suojelu näyttäytyy paikoin väkivaltana ja julmuutena.
On hienoa, että tämä kauhugenren tavanomaisimpien esitysten yläpuolelle nouseva haastava teos on julkaistu suomeksi. Sari Selander on tehnyt hienoa työtä suomennoksen parissa. Kustantaja WSOY ansaitsee myös kiitosta kirjan kansikuvasta. Se ei ole sinänsä omaperäinen valinta: sama Alexandre Cabanelin kyynelehtivä Lucifer koristaa monien kirjan painosten kansia. WSOY:llä on kuitenkin valittu kanteen reunasta reunaan ulottuva hyvin tiukka rajaus langenneen enkelin kasvoihin. Tuloksena on erittäin vaikuttava, mieleenpainuva kansikuva, joka sopii tälle mieleenpainuvalle kirjalle täydellisesti.
