Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Työpaikat ja palvelutehtävät ovat vaihtuneet, suhteita on tullut ja mennyt, perhe muotoutui ja lapset kasvoivat. Elämä kaikkine ihmeellisyyksineen ja ihmisineen tapahtui ympärilläni, mutta itse olin voittopuolisesti keskittynyt siihen maagiseen Minään. Yli sadantuhannen tunnin, siis noin kuuden miljoonan minuutin, ajatus- ja puhemassa on sisältänyt terapiaa, terapeuttisia keskusteluita, pelkojen analysointia, lepattavien tunteitten puimista, raivon kohtaamista, sairaalloisen alakulon ihmettelyä, itsetuhoisen masentuneisuuden selättämistä, rakkaudettomuutta, yksinäisyyden havainnointia, erillisyyden tuntemuksia, irrallisuuden kokemuksia, juurettomuutta, parisuhdekriisien sanallistamista, vanhemmuuden vaikeuden itkemistä, oman hulluuden tutkailua, addiktiivisen luonteen peilailua, lapsuuden päättymätöntä läpikäyntiä, ristiriitojen purkamista, angstin selättämistä ja kaikkea ylipäätään saatanan sekavaa märehtimistä.
Suotakoon anteeksi näin pitkä aloitussitaatti, mutta mielestäni se kuvaa mainiosti tämän Johannes Lahtelan omaelämäkerran luonnetta. Kirja on nimenomaan itsetutkistelua hyvässä ja pahassa, ja tämän ohessa kerrotaan paljon myös kirjoittajan isän, kirjailija Markku Lahtelan, elämästä ja kuolemasta.
Vanhempi Lahtelahan kuoli oman käden kautta, mutta miten, siitä on tässä kirjassa pitkä ja ehkä jo vähän tarpeettomankin inhorealistinen kuvaus. Markku Lahtela oli merkittävä kirjailija, vaikka hänen tuotantonsa onkin päässyt hieman unohtumaan. Lisäksi hän oli hyvin uuttera kääntäjä. Ja hyvin uuttera alkoholisti: kirjan kuvaukset Markun juomaputkista ovat valitettavan todentuntuisia. ”Kun kirjailijalla on jano, kirjailija juo”, hän tokaisee vaimolleen, joka yrittää vähän toppuutella viinankäyttöä. Alkoholin lisäksi Markulla oli kuulemma addiktiivinen suhde naisiin, seksiin ja kuolemaan.
Ja kappas. Vaikka Johannes Lahtela oli vain nelivuotias isänsä kuollessa, isän addiktiot siirtyivät myös poikaan. Ehkä ne sitten kulkevat geeneissä, tiedä häntä. Joka tapauksessa Johannes oli alkoholisti, ja kirjan tekstissäkin hän katsoo tarpeelliseksi mainita seksikumppaniensa huomattavan määrän. Pornoakin kuluu, kun älypuhelin sen helposti mahdollistaa. ”Tässä on sairauteni keskeisin ydin: itsekeskeisyys ja riittämättömyys”, hän pohtii tekstissään, ja olematta keskitason kyökkipsykologiaa kummempi terapeutti voi lukija yhtyä täysin näihin sanoihin.
Riittämättömyys ajaa häntä yhä uusiin ammatteihin, uusille urille: hän ehtii olla kohtalaisen menestyvä näyttelijä, mutta tekee sitten dramaattisen poistumisen teatterista. Yrittäjä autofirmoissa sun muissa vastaavissa. Ja sitten se, mitä itse eniten ihmettelin eli ortodoksinen pappi: voisi kuvitella, että tie vakaumuksellisesta ateistista toisen kansankirkkomme papiksi on valtavan pitkä ja hidas, mutta ainakin omaelämäkerrassaan Lahtela saa sen kuulostamaan nopealta. Mutta yhtä nopeasti hänen on luovuttava pappeudestaan, kun vuosikausien avioliitto särkyy Lahtelan rakastuttua tulisesti toiseen naiseen.
Kuvaava on myös se, että tämä uusi ihastus lopahtaa pian, ja Johannes palaa vaimonsa huomaan. Ja myös se, että he eroavat lopullisesti vähän myöhemmin. On muuten erikoista, miten Lahtela käyttää isäänsä ja veljiään lukuunottamatta lähes kaikista läheisistään salanimiä, jotka on poimittu enimmäkseen Shakespearen näytelmistä. Voisihan tästä kyynisesti todeta, että lähes kaikkien oikeat nimet on ollut helppo löytää naistenlehdistä, mutta olenhan niitä sitten itsekin lukenut, joten se siitä kyynisyydestä.
Yksinäisen miehen poika – Yksinäinen mies on yksi Markku Lahtelan teoksista – kuvaa lähes hengästyttävällä vauhdilla kirjoittajansa elämää ja kaikkea sitä, mitä hän on tehnyt ja mihin ryhtynyt. Monet käänteet tuntuvat melkein uskomattomilta. Mutta jos ne voikin sivuuttaa, kahta mielestäni tärkeintä ei voi: Johannes on raitistunut alkoholismistaan eikä hän ole surmannut itseään, vaikka onkin sitä yrittänyt.
Jollain tavalla tämä kirja oli paitsi mielenkiintoista myös hieman surullista luettavaa. Ne aiemmin mainitut itsekeskeisyys ja riittämättömyys elävät läpi kirjan, johon on pyritty luomaan jonkin verran rauhallisempi loppu, mutta vakuuttaako se lukijan? Vai jääkö hän odottamaan, mihin sen kirjoittaja ryhtyy seuraavaksi? Onko hän tyyntynyt? Tähän antaa ehkä yhden vastauksen kirjan loppupuolella oleva lausahdus:
Näyttää siltä, että me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisistä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.
