Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
– Jumala kutsu mua, humalainen isä selittää ulkona pimeässä.
– Älä hulluja puhu! Millon?
– Äskön justiinsa ja öylönki.
– Et sää päivällä miteän sanonu.
– Unehtu. Mutta ny lähetää kahteen mieheen Puuppose Hilman ja Valten luo.
Siinäpä sitä kieltä ja murretta kerrakseen kaluttavaksi. Jämsäläistä, kuulemma. Ihastuin vaikka ikinä en ole ääneen kuullut. Kaikki kieli, joka poikkeaa päivittäisestä eteläpainotteisesta mä ja sä -televisiokielestä ilahduttaa. Tässä tapauksessa varsinkin kun kielen ja kirjan takana on taitava sanantaivuttaja, esikoiskirjailija Kyösti Mäkinen. Yksi huone kylmillään säväytti heti, vähän samaan tapaan kuin Kalle Päätaloon tapahtunut ensikosketus Kallen kielen kanssa.
Mäkinen kertoo tarinaa yksinäisestä, syrjitystä, kiusatusta nokkelasta Pekka-pojasta ja 60-luvun lapsuudesta, jossa ei hurraata liiemmin ollut. Aina ei edes mökissä ruokaa; viinaa, pontikkaa ja kiljua kyllä isäukolle piisaa, äiti sen kuin makoilee hetekallaan kotimökissä, jossa toisen huoneen lattiana on pelkkä hiekka. Ja väkivaltaa, sitä riitti isän kädestä ja isä taas sai maistaa samaa lääkettä kyläläisten taholta. Mitä näitä nyt oli kyläläörveltäjiä: Näsä-Nikoa, Riuku-Kallea, Kilkki-Keijoa, Tyrä-Yrjöä sun muita Mörö/Ruti-persoonia.
Kirjassa ollaan tilanteessa, jossa Isä-Antero viruu kuoleman kielissä sairaalassa, ja Ruotsista tullut nelikymppiseksi varttunut Pekka kuljettelee vanhalla Wartburgilla isäänsä vielä kerran kylälle Närhilän autioitunutta asumusta ja elantoa hyvästelemässä.
On aika kertoa totuus, tehdä tiliä ja sanoa suorat sanat menneestä.
Olisi romaania useampiosaisenakin lukenut: ei olisi Mäkisen tarvinnut turhaan pakata, niputtaa ja sanottavaansa loppua kohti tiivistelmäksi pusertaa. Vaikka trilogiaksi asti olisi aihetta riittänyt. Olisi vain antanut lavean ja sujuvan alkupuolen kerronnan jatkua.
Mutta näin on pitkälti omakohtainen kasvatus- ja kasvutarina nyt tällä tavoin kansiin laitettu ja kirjoitettu. Kelpo kirjallisuutta kaikin. Halulla hartahalla sen parissa kelpaa aikaansa ’tärvellä’, sillä Mäkisen kerronnassa on mystistä mukaansa tempaavaa tunteen paloa ja kielen voimaa niin paljon, jotta Turusen Heikkikin käy lukiessa mielessä.