Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhden puun tuhon herätti ajatuksia, mutta ne ajatukset olivat kovin ristiriitaisia. Katri Naukarin esikoisteos pyörii tuhon käsitteen ympärillä: miksi ihmiset käyttäytyvät itsetuhoisesti sekä yksilöinä että yhteiskuntana? Kirjan päähenkilö on tytär, jonka isä tekee itsetuhoisen elämänsä päätteeksi itsemurhan. Tytär uppoaa raskaaseen itsetutkiskeluun ja matkustaa Japaniin – ilmastoahdistuksesta viis – etsimään jotain väylää pois itsetuhoisuudesta.
Toinen iso teema on luontosuhde, jota tutkaillaan Japanissa metsäterapian äärellä heikolla menestyksellä. Kirjan nimi viittaa myös päähenkilön ongelmalliseen luontosuhteeseen: häntä kalvaa erään lapsuudessa kuolleen puun kohtalo. Entä jos itsellä ei ole oikein minkäänlaista luontosuhdetta? Entä jos suhde materiaan ja tavaroihin on merkittävämpi kuin suhde luontoon? Entä jos luonnossa on oikeastaan vähän epämiellyttävää olla?
Kirjassa on hyvin esseemäinen kertojaääni ja lopussa on jopa lähdeluettelo, jossa mainittuja teoksia pudotellaan pitkin matkaa. Tekstissä on vahvoja esseen piirteitä. Kertoja puhuu myös hyvin autofiktiomaisella äänellä, mutta Yhden puun tuho on silti kirjailijan omien sanojenkin mukaan romaani. Sitä haluaisi lukea Naukarin omana äänenä, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä virheellisemmältä tämä tulkinta näyttäytyy. Olkoon siis rauhassa fiktiota.
Huomasin kuitenkin ärtyväni samaan tapaan kuin monesti autofiktion äärellä käy. On vaikea suhtautua myötämielisesti kertojaan, joka vaikeilee yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen, joka matkustaa Japaniin yksinään nauttimaan metsäterapiasta suunnattoman kauniissa metsässä ja tuskailee siellä sitten, miten vaikeaa tästä metsästä on nauttia, käy hermoille. Fiktiivisille henkilöille tuhahtelu ei taida kuitenkaan hirveästi hyödyttää, mutta kirja oli kyllä jäädä kesken.
Yhden puun tuho pyörittelee sukupolvensa – sukupolvemme – pohdintoja paikka paikoin osuvasti. Samalla se on kovin raskas kirja, väärällä tapaa. Esseemäinen ote tuo mieleen sen, että näistä aiheista olisi voinut kirjoittaa napakan esseen tai pari, tällaisen kovin raskaan romaanin sijasta. Mietin pitkään, suosittelenko vai enkö. Taidan lopulta päätyä varovaiseen suositteluun: omien luontoahdistustensa parissa tuskailevat voivat löytää tästä ajateltavaa, etenkin jos sietää sen, että päähenkilö paikkaa ahdistustaan kaukomatkailulla ja pakonomaisella shoppailulla. Aika lohduton kirja tämä kyllä on, joten ratkaisuja ei kannata odottaa. Minä vetäydyn nyt pohtimaan, miksi tällaiset romaanihenkilöt käyvät hermoilleni niin paljon.
