Veronica Rossin dystopiatrilogian päättävä Yhä sininen taivas alkaa synkissä merkeissä. Elinolosuhteiden heikentyessä kiivasta tahtia paineet löytää turvapaikan tarjoava myyttinen Yhä-sininen käyvät yhä kovemmiksi. Samalla pitäisi myös selviytyä kärsityistä tuhoista ja rakkaiden poismenoista ja löytää voimia vihollisten päihittämiseen. Perryn heimo kun ei ole ainoa, joka toivoo pelastusta Yhä-siniseltä, ja vaikuttaisi siltä että erityisiä voimia omaava Cinder tarjoaa ainoan keinon saavuttaa päämäärä.
Odotin Yhä sininen taivas -kirjalta paljon, sillä sarja on kuulunut lempidystopioihini, enkä onneksi joutunutkaan pettymään. Sarja säilytti omaperäisyytensä loppuun saakka, eikä kirjailija sortunut latistamaan päätösosaansa ylenpalttisen epäuskottavalla onnellisella lopulla tai itsestäänselvillä juonikuvioilla. Itse en nimittäin ainakaan osannut ennakoida, miten tarina tulisi päättymään. Toisaalta viimeinen osa oli kirjoista ehdottomasti synkin, ja olisin kaivannut piristykseksi hieman huumoria mukaan. Kaikkien taistelujen ja yleisen angstin keskelle olisi voinut upottaa myös hieman rauhallisempia juonenpätkiä tällaisten herkempien lukijoiden iloksi.
Kaiken kaikkiaan Veronica Rossi onnistui kuitenkin Paljaan taivaan alla -sarjan kanssa hienosti, sillä hän sai lähtökohtaisesti kummallisen ja epäuskottavan maailmansa toimimaan täydellisesti, vältti perinteisimmät kliseet ja juonikuviot ja onnistui tekemään henkilöhahmoistaan kiinnostavia ja inhimillisiä. Tämä sarja sopii mielestäni myös vanhemmille lukijoille, joten jos kaipaat kiinnostavaa dystopiasarjaa, niin tähän kannattaa tarttua.