Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ajattelen joskus itseäni taiteilijana, jota ei ymmärretä hänen omana elinaikanaan, vaan hän tekee työnsä yksin ja köyhyydessä, mutta jälkimaailma saattaa löytää hänen teoksensa ja ymmärtää niiden todellisen arvon.”
William Nylander (1822–1899) oli kasvitieteilijä ja Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori, joka toimi myöhemmin vapaana tutkijana Pariisissa. Hän omistautui jäkälille julkaisten vuonna 1854 uuden luonnollisen jäkäläjärjestelmän. Vaikka Nylander vastustikin raivokkaasti — ja sai tästä järkähtämättömästä mielipiteestään maksaa ihmissuhteet ympäriltään — aikalaisensa Simon Schwendenerin sittemmin oikeaksi osoittautunutta teoriaa jäkälistä sienten ja levien symbiooseina, hänen perintönsä elää yhä edelleen Helsingin yliopistossa, jonka Kasvimuseossa säilytetään ja käytetään vielä tänä päivänä Nylanderin sinne testamenttaamaa yli 51 000 näytettä käsittävää jäkäläkokoelmaa. Lisäksi eräiden trooppisten alueiden jäkälien tuntemus on viime aikoihin asti levännyt Nylanderin tutkimusten varassa; niiden yli 300 julkaisun ja 4000 sivun, joita hän aiheesta kirjoitti.
Tämä romaani on historiallisen henkilön fiktiivinen päiväkirja. Se kuvaa vanhan miehen elämän ehtoopuolta, suomalaisen tiedemiehen eloa Pariisissa 1890-luvulla. Käsikädessä he käyvät kohti loppuaan, mies ja vuosisata.
Tästä kirjasta pitääkseen ei tarvitse tuntea kiinnostusta kasvitiedettä, jäkäliä tai edes yliopistomaailmaa kohtaan. Vaikka kasvit, jäkälät ja vaikutusvaltaiset henkilöt päällisin puolin täyttävätkin William N:n päiväkirjan sivut, pinnan alla kytevän vanhan vihaisen miehen elämänasenne vie auttamatta lukijan kaiken huomion. Tämä on tietysti kirjailijan tarkoituskin, suorittaa syväluotaava sukellus päähenkilöhahmonsa mielenmaailmaan. Minusta hän onnistuu paremmin — huomattavasti paremmin — kuin olisin osannut odottaa.
Teos imaisee lukijan syvälle maailmaansa, vanhan Williamin negatiiviseen tiedemiehen todellisuuteen, jossa koko elämänsä tieteelle uhrannut mies nyt yksinäisenä ja epäarvostettuna erakkona vaeltaa. ”Minä vajoan historiaan, minua ei kukaan muista. – – Jos ystäviä (?) ja vihollisia on uskominen, minä olen: teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara.” Kliseisesti sanottuna kovan kuoren alla, tarkasti varjeltuna, sykkii kuitenkin inhimillinen sydän, epäilevä ja katkeroitunut, rakkaudeton, joka ilmiselvästi olisi halunnut tulla rakastetuksi ja joka pettymykseltään pystyy näkemään kauneutta enää häntä ympäröivässä kasvimaailmassa.
Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka haluavat kurkistaa omalaatuiseen ihmismieleen. Pieni varoituksen sana; se loppuu kovin nopeasti. Kuin kukat kauniina vesilasissa, tämä teos kestää vain pienen hetken.
