Francis Dupuis-Déri: Who’s Afraid of the Black Blocs? : Anarchy in Action around the World

Francis Dupuis-Dérin Who’s Afraid of the Black Blocs?: Anarchy in Action around the World on pahamaineisesta anarkistiryhmästä kertova tietokirja.

Vaikka Francis Dupuis-Dérin ei ole puolueettomimmasta päästä (mies kertoo kirjassaan itsekin olevan vasemmistolainen aktivisti) niin tämä on yksi auktoritatiivisimmista tietokirjoista koskien mustia blokkeja.

Kirjan kirjoittaja tosiaan yrittää olla puolueeton, mutta selvä ihailu tai tietynlainen kunnioitus anarkisteja kohtaan tihkuu tästä kirjasta ja se pikkuisen ärsytti. Dupuis-Dérin esimerkiksi kuluttaa mielestäni tarpeettoman paljon aikaa puolustelleen mustia blokkeja, kumoten erilaisia väärinymmärryksiä ja myyttejä, joita ryhmittymän ympärillä pyörii.

Muuten tämä on aika tasapuolinen tietokirja, joka käy suurimmalta osin läpi kaikki mustiin blokkeihin liittyvät ongelmat. Mutta esimerkiksi oikeiston kritiikkejä ei tässä kirjassa käydä juurikaan läpi, vaan enemmänkin analysoidaan muun vasemmiston ja massamedian kritiikkiä. Kirjan painotus onkin enemmän siinä, miten musta blokki kokee itsensä, minkälaiset ovat heidän taktiikkansa ja keistä he koostuvat.

Kirja alkaa kertomalla mustan blokin historian ja toimintatavan. Musta blokki ei ole mikään varsinainen ideologia tai ryhmittymä, vaan anarkistien taktiikka, joka alkoi 80-luvulla antifasistien, punkkareitten ja radikaalifeminististen ryhmittymien mielenosoitustaktiikkana.

Mielenosoittajat pukeutuvat mustiin ja peittävät kasvonsa, jotta poliisin olisi vaikeampi pidättää tai tunnistaa heitä. Samalla mustat vaatteet antavat äärimmäisen uhkaavan vaikutelman valtavasta yhtenäisestä mustasta massasta, joka tarpeen vaatiessa kylvää tuhoa ympärilleen. Musta blokki on kuin roomalainen kolonna, joka samaan aikaan suojaa ja pelottaa vihollistaan.

Kirjailija käy lyhyesti läpi anarkistisen filosofian, joka ei koostukaan punk-bändi Sex Pistolsin Anarchy in the UK biisin lyriikoista, joita sitten joukko häiriintyneitä punkkareita alkoi matkia. Anarkismin juuret ulottuvat 1700-luvun valistusfilosofi William Godwinin ideoihin tasa-arvoisesta koulutuksesta ja uskosta, että jos ihmisten mieliä muutetaan, niin koko maailma voidaan muuttaa.

Varsinainen anarkistisen ideologian keksijä oli ranskalainen filosofi Pierre-Joseph Proudhon 1800-luvulla, joka otti vaikutteita Marxista. Syntyi antikapitalistinen ideologia, joka ajaa kaikkien perusteettomien hierarkioiden purkua.

Käytännössä tämä tarkoittaa teollisuuden tuotantovälineitten jakamista työläisten muodostamien demokraattisesti hallittujen osuuskuntien käyttöön. Anarkismi on teoriassa kommunismia ilman proletariaatin diktatuuria, johtajia tai mitään suurta valtiollista eliittiä, joka suunnittelee talouden kulkua. Yksinkertaistettuna anarkistit haluavat kaiken kivan kommunismista ilman ikäviä sivuvaikutuksia.

Näistä päälinjoista anarkismi pirstaloitui lukuisiin erilaisiin ideologioihin, joista jotkut olivat pasifistisia, kun taas toiset ajoivat veristä vallankumousta utopiansa saavuttamiseksi.

Musta blokki ei ole ainoa anarkistinen mielenosoitustaktiikka, mutta se on kaikista väkivaltaisin. Syy, miksi musta blokki tuhoaa paikkoja ei ole vallankumouksen edistäminen, vaan se on propagandakeino tai tarkemmin sanottuna ”teon propagandaa”.

Tämän äärivasemmistolaisen idean mukaan hajottamalla tarkoin valittuja suurpääoman symboleja, sivustakatsovat voivat nähdä, että kaikkien mielestä kapitalismi ei ole kivaa. Mustaa blokkia käyttävät anarkistit toivovat, että sen jälkeen, kun ihmiset huomaavat, että suuri määrä ihmisiä vihaa kapitalismia, niin paljon, että oikein vaatekaupan ikkunat rikotaan pyöräilytelineillä, niin nämä menevät ottamaan selvää anarkismista ja näin kapitalismin suosio pienenee ja anarkististen ryhmittymien suosio kasvaa.

Tässä onkin mielestäni kirjan suurin heikkous. Vaikka Dupuis-Dérin selittääkin todella yksityiskohtaisesti mustan blokin taktiikan symboliikkaa ja sen takaista filosofista traditiota, niin hän on todella huono esittämään vasta-argumentteja tätä taktiikkaa vastaan.

Kirjailija kuluttaa todella paljon aikaa esittäen muiden vasemmistolaisten kritiikkiä, kuten se kuuluisa ”kadulla riehuminen ei edistä meidän asiaa” ja ”nämä riehujat eivät ole vasemmistolaisia, vaan päättömiä huligaaneja” tai oma suosikkini ”ajatteleeko joku mellakkahevosen hyvinvointia?!”, mutta hän ei analysoi, esimerkiksi niitä ihmisiä, joiden mielestä ikkunan rikkominen tai auton polttaminen on yhtä kauhistuttava ja moraalisesti tuomittava teko kuin lapsen murhaamien.

Kirjailija toki perustelee hyvin yksityiskohtaisesti, miksi on loogisesti tyhmää ajatella, että korporaation konttorin ikkunan hajottaminen on yhtä moraalitonta kuin ihmisen tappaminen, mutta hän ei analysoi sitä tunnesidettä, mitä joillakin ihmisillä on kauppojen ikkunoiden kanssa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti tuntevat, että kaupan ikkuna on kuin oman kodin ikkuna, eikä minkään kasvottoman suurpääoman symboli. Tätä psykologista ilmiötä kirjailija ei edes analysoi, tai sitä, että eivät kaikki työläiset hurraa, kun heidän työpaikkansa ikkuna tai firman auto tuhotaan.

Muuten mielestäni aika hyvä kirja, joka analysoi mustan blokin etnistä ja sosiaalista koostumusta (suurin osa keskiluokkaisia valkoisia humanististen alojen opiskelijoita) ja miksi he ovat suurimmaksi osaksi parikymppisiä miehiä, vaikka anarkismi on äärimmäisen feministinen ideologia.

Syy siihen, miksi suurin osa mustaa blokkia harrastavat ovat valkoisia keskiluokkaisia miesopiskelijoita on se, että korkea koulutus on antanut heille perspektiiviä nähdä yhteiskunnan epätasa-arvon yhteys globaaliin kapitalismiin ja heillä on varaa olla vankilassa. Sitten tietenkin 20-kymppisen miehen keholla on fyysinen voima panna paikat palasiksi ja kestää poliisin pampuniskut. Sama asia oli 60-luvun kansalaisoikeustaistelun aikana, jossa moni keskiluokkainen yliopisto-opiskelija joutui suojaamaan päätänsä KKK:n ja poliisin väkivallalta.

Etnisillä vähemmistöillä on yleensä vähemmän koulutusta, jolla analysoida oma kurjuus suuremmassa yhteiskunnallisessa perspektiivissä ja heillä ei ole varaa virua pari päivää tai viikkoa vankilassa. Sen sijaan heidän on ruokittava itsensä tai perheensä matalapalkka-alalla.

Naiset taas eivät uskalla joutua brutaalin väkivallan kohteeksi ja hekin ovat suurimmaksi osaksi matalapalkka-alalla, josta ei voi jäädä sairauslomalle, koska kyynelkaasukanisteri osui otsaan. Mutta tämäkin demograafinen ilmiö riippuu kaupungista. Joissakin suurkaupungeissa mustissa blokeissa voi olla enemmän naisia kuin miehiä, mutta yleisesti liike on mieskeskeinen.

Tämä on aika yleinen trendi ääriliikkeissä. Se onkin mielenkiintoista huomata, että siinä, missä äärivasemmisto koostuu pääosin vihaisista sosiologeista, niin äärioikeisto ja jihadistit koostuvat todella suuttuneista insinööreistä. On yleinen harha, että ääriliikkeet koostuvat roskasakista, joka ei tiedä mistään mitään. Ehkä tämä johtuu ihmisten tarpeesta korostaa, miten ääriliikkeiden jäsenet ovat väärässä, kun nämä päättävät ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia väkivallalla. Onhan väkivalta pääosin tyhmien juttu, jos valtio ei anna sille lupaa.

Vaikka kirjassa murretaan se väärinkäsitys, että mustat blokit koostuvat työttömistä hörhöistä, joilla ei ole mitään ideologiaa, kirjailija kuitenkin myöntää, että mustiin blokkeihin liittyy eri kaupungeista ja eri maista olevia ”mellakkaturisteja”. Mellakkaturistit ovat ulkopuolisia anarkisteja tai äärivasemmistolaisia, jotka eivät viitsi käydä vierailemiensa kaupunkien anarkistien kokouksissa, vaan suoraan lähtevät rikkomaan paikkoja. Tämä kokouksien missaaminen aiheuttaa useimmiten sen, että paikallisten pienyrittäjien kauppojen ikkunoita hajotetaan ja anarkistien ”imago” kärsii.

Mellakkaturistien lisäksi kirjailija analysoi mustien blokkien sisällä olevien ongelmia, kuten seksuaalista häirintää ja sen, että poliisi joskus onnistuu soluttautumaan ryhmän sisälle, jotta blokki hajaantuisi suunnitelmista huolimatta.

Se olikin yllätys, että mustilla blokeilla on tietynlaisia johtohenkilöitä, jotka ennalta suunnittelevat mielenosoituksen reitin ja mitä paikkoja hajotetaan. Sitä vaan luuli, että vedät mustat tamineet päälle ja lähdet vaan heiluttamaan sitä pesäpallomailaa, mutta joudutkin opiskelemaan karttoja ja äänestämään kokouksissa!

Tämän lisäksi kirjailija analysoi miksi mellakat kiehtovat ihmisiä? Mustat blokit ovat synnyttäneet riehumisellaan kokonaisen anarkistisen taiteenlajin nimeltä ”mellakkaporno”, jossa mellakoita kuvataan ja editoidaan yhteen, jotta jokainen voi katsoa netissä hienoja koosteita ”parhaista ja väkivaltaisemmista mellakoista” joko uteliaisuudesta, vahingonilosta tai jostain perverssistä esteettisestä halusta nähdä kaaosta. Näiden lisäksi on sitten erilaisia anarkistisia ryhmittymiä, jotka opiskelevat mellakkavideoita, jotta voivat jäljitellä videoilla olevia taktiikoita.

Kirjailija analysoi myöskin erilaisia salaliittoteorioita, joita on mustista blokeista, kuten se, että liike olisi poliisien salaliitto, jolla mustamaalata muita vasemmistolaisia ryhmiä, jotka protestoivat EU:ta, G20:tä, G8:saa, WTO:ta ja NATO:a ja mantereiden välisiä vapaakauppasopimuksia vastaan.

Kirjailija tutkailee myös, miten media raportoi mustista blokeista? Miten eri maissa mustat blokit toimivat ja ketä vastaan he protestoivat? Esimerkiksi Egyptissä mustat blokit osoittivat mieltä Muslimiveljeskuntaa ja sotilasdiktatuuria vastaan, joutuen useimmiten tappelemaan molempia vastaan.

Kirja on helppolukuinen ja kirjailija viittaa useisiin tutkimuksiin ja haastatteluaineistoon, perustellakseen väitteensä koskien tätä anarkistien mielenilmaustaktiikkaa. Eli hyvin informatiivinen kirja, joka ansaitsee johtavan aseman aiheen kirjallisuudessa, mutta jos kaipaa täydellistä etäännyttävää ja kylmän analyyttista puolueettomuutta, jossa annetaan ääni rikkinäisten ikkunoitten ja mellakkahevosten surijoille, niin tämä ei ole kirja sinulle.