Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On maaliskuu 1837, ja 43-vuotiaalla Carl Grandellilla on ongelma. Entinen Perniöstä kotoisin oleva renki istuu Viipurissa kahleissa odottamassa karkoitusta ja 7000 km marssia Siperiaan. Toisin kuin Grandellin kohtalotoverit, hän ei kuitenkaan lähde lusimaan murhasta, vaan hieman harvinaisemmasta rikoksesta, väärentämisestä. Historian professori Kirsi Vainio-Korhonen ja historiantutkija Mikael Korhonen eivät kuitenkaan ole tarttuneet Grandellin tarinaan sen vuoksi, että mies olisi ollut poikkeuksellinen mestaririkollinen, vaan sen vuoksi että hänen tarinansa kertoo jotain hyvin oleellista 1800-luvun rahvaan mahdollisuuksista vaikuttaa omaan kohtaloonsa.
Grandellin ajan maailmassa vaihtoehtoja ei ollut valittavaksi asti. Jokaisen viisitoista vuotta täyttäneen rahvaaseen lukeutuneen ihmisen, jolla ei ollut maata viljeltävänään, oli mentävä joko aatelin, porvariston tai talonpoikien piioiksi tai rengeiksi. Ilman isäntää olevat ihmiset luokiteltiin irtolaisiksi, ja heidät voitiin passittaa pakkotyöhön. Sovittu palvelusaika puolestaan oli pakko suorittaa loppuun, olipa kohtelu sitten hyvää tai huonoa. Palvelijat eivät voineet lähteä isäntäväen kodista ilman lupaa, ja heitä oli sallittua kurittaa väkivaltaisesti, joskaan ei niin, että siitä jäisi pysyviä jälkiä tai vammoja.
Grandellin luisu yhteiskunnan syrjäpuolelle on kiinnostavaa seurattavaa, sillä on huomattavissa miten sitä siivitti katkeruus sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Kohtalaisiin oloihin syntynyt Grandell sai lapsena nähdä vuokraviljelijöinä eläneen perheensä häädön kodistaan ja luisun kohti surkeaa köyhyyttä. Grandellin ensimmäinen rikos, varkaus, näyttää syntyneen päähänpistosta, mutta toilailun seuraukset olivat karut. Julkinen piiskaus ja maineen menetys, jota ei ollut poispyyhkiminen.
Mitään erityistä yksityisyyden suojaa 1800-luvun alun yhteiskunta ei tuntenut. Köyhät tarvitsivat kirjoitettuja papintodistuksia tai päästökirjoiksi kutsuttuja työtodistuksia, joka kertoivat, mistä he tulivat ja minne he olivat menossa ja olivatko he hyvämaineisia työntekijöitä. Niin sanottuun muuttokirjaan, jota myös mainetodistukseksi sanottiin, merkittiin rikkeet ja rikokset, joista pitäjien asukkaat pystyivät näkemään yrittikö heidän pitäjään muuttaa huonomaineinen tai köyhä ihminen. Näin kävi Grandellin tapauksessa hänen yrittäessä muuttaa Nauvoon, paikkaan, jossa kenties olisi voinut alottaa puhtaalta pöydältä. Pitäjäläiset kuitenkin yksimielisesti päättivät, että Grandell tulisi palauttaa takaisin Kemiöön, ja heillä oli täysin laillinen oikeus päätökseensä.
Vaikka Grandellilla oli sukunsa tuki takanaan, hänen kohtalokseen koitui luovuttaminen, katkeruus ja mielen murtuminen. Marssista pohjalle tulee väistämätön, mutta ei kuitenkaan ilman rikoskumppania. Grandellin kohtaloon lomittuu myös hänen rikoskumppaninsa Lovisa Herlinin tarina. Piika, kulkukauppias ja irtolainen joutui mieron tielle Turun palon myötä, jossa paloi alta paitsi vähäinen omaisuus myös työmahdollisuudet. Rahan väärentäminen antoi kummallekin mahdollisuuden parantaa asemaansa, mutta temppu vaati kirjoitustaitoa, joka oli tuolloin rahvaalle harvinainen.
Grandellin lukutaito karttui nuoruudessa rippikoulussa, mutta kirjoitustaito nähtävästi hioitui vasta Turun kruununvankilassa, missä hänellä oli ympärillään kosolti kirjoitus- että väärennystaitoisia vankitovereita. Kuten käy ilmi, aikakauden vankilat olivat oikeita väärennöskeskuksia, joista väärät rahat levisivät ympäri maata. Perinteisesti on ajateltu, ettei suomalainen rahvas osannut vielä 1800-luvun alkupuolella kirjoittaa. Grandellin ja Herlinin tarina kuitenkin viittaa siihen, että rahvaalla on ollut luultua enemmän mahdollisuuksia harjaantua kynänkäyttäjiksi. Väärennökset myös osoittavat, että suomenkielisiksi syntyneet saattoivat kirjoittaa myös ruotsiksi, joka oli viranomaisten käyttämä kieli. Tällaista rahvaan monikielisyyden mahdollisuutta ei ole aiemmin laajemmin tutkimuksessa pohdittu, kirjassa todetaan.
Viime aikoina on ilmestynyt useita menneisyyden rikoksiin keskittyviä historiankirjoja, ja hyvästä syystä. Oikeuspöytäkirjoista ja asiakirjoista näkee menneisyydestä asioita, jotka jääväät piiloon, jos tarkastelemme vain yhteisön virallisia normeja ja ihanteita. Lakikirjan mukaan naimaton nainen oli avioliittoon ja kiinteään omaisuuteen liittyvissä asioissa isänsä elinikäinen holhotti, ja katekismus kertoo isien ja isäntien hallitsemasta maailmasta, jossa ihmisellä ei ollut erityisemmin sanavaltaa omiin asioihinsa. Mutta ihanteet olivat ihanteita, ja todellisuudessa omapäisyys ja rajojen koettelu olivat yhtälailla osa yhteiskunnallista todellisuutta. Vaikka kirjassa luonnollisesti käytetään paljon aikaa rahvaan luku- ja kirjoitustaidon pohtimiseen, sekä rahanväärrennösten yksityiskohtiin, juuri tämä näkökulma oli erityisen kiinnostava.
Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset avaa onnistuneesti ikkunan 1800-luvun alun yhteiskunnan rakenteisiin ja ihmiskohtaloihin, sekä tapoihin joilla rahvas saattoi pyrkiä vaikuttamaan kohtaloonsa – vaikka sitten rikollisin keinoin.