Sylvia on arkistonhoitaja, hänen miehensä Rurik kalamyyjä, ja heillä on kaksi tyttöä, Rebecca ja Minni. Perhe asuu vanhassa omakotitalossa, joten kaiken pitäisi hymyillä heille, mutta vähitellen elämä näyttääkin lähinnä irvistävät kasvonsa.
Kirjan tapahtumilla on kaksi aikatasoa ja niiden välillä vedenjakaja, veritahra. Mikä se on, jota ei kukaan muu tunnu näkevän kuin Sylvia? Tapahtumat vedenjakajan molemmin puolin alkavat tuntua jotensakin epätodellisilta ja vääristyneiltä: on takkaa korjaava muurari, epäviralliset yt:t Sylvian työpaikalla, Rebeccan lähtö vaihto-oppilaaksi Chileen ja hänen tilalleen tuleva omituinen Karla, naapurista kuuluva huuto, joka sekin aukeaa vain Sylvian korville.
Sylvia käy väsymätöntä sähköpostikirjeenvaihtoa erilaisten virallisten ja epävirallisten tahojen kanssa: mistä veritahra on tullut, miksi naapuri huutaa, mitä oudon ja selvästikin epärehellisen Karlan kanssa pitäisi tehdä. Kaikkialta vastaukset ovat alkuun ympäripyöreitä, kukaan ei tahdo ottaa Sylviaa tosissaan, ei edes hänen oma miehensä:
”Sinä, Sylvia, sinä halusit Rebeccan lähtevän, sinä yksin päätit pitää meillä Karlan, joka muutoin olisi lähetetty heti takaisin kotimaahansa, sinä halusit tämän talon, sinä runnoit läpi takan, sinä käyt loputonta, uuvuttavaa sähköpostitaistelua kaikkien kanssa, sinä, vain sinä, pelkäät naapuria. Milloin suostut tunnustamaan, että sinulla on tekemistä joka ikisen ongelman kanssa?”
Tältä lukijastakin toisaalta tuntuu, toisaalta siltä, että jotain perää Sylvian havainnoissa on oltava, mutta mikä on sitä aitoa todellisuutta?
Piinallista ja painostavaa tunnelmaa luova kirja, jota on vaikea laskea kädestään ennen loppuratkaisua. Ei ehkä mikään hyvän mielen herkku, mutta sitäkin enemmän ajatuksia herättävä.