Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Törmäsin Marian Andersonin nimeen ensimmäistä kertaa, kun luin Sarah Vaughanin elämäkerran, Anderson oli nimittäin yksi Vaughanin suuresti ihailemista henkilöistä ja esikuvista. Vaikka 1900-luvun alussa oli lukuisia menestyneitä afroamerikkalaisia muusikkoja ja laulajia, ei heitä kuitenkaan pidetty samanarvoisina kuin valkoisia muusikkoja. Syynä oli se, että afroamerikkalaisten musiikkia pidettiin jotenkin primitiivisempänä ja ”vaistonvaraisempana” kuin valkoisten musiikkia, jonka taas nähtiin vaativan oikeaa kouluttautumista. Anderson tuli kuitenkin tunnetuksi nimenomaan konserttilaulajana ja muun muassa ooppera-aarioiden tulkitsijana, hän siis onnistui tässä suhteessa ylittämään eräänlaisen rodullisen rajalinjan, kuten Vaughan asian ilmaisi.
Yllätys oli suuri, kun huomasin sattumalta tämän suomalaisen kirjan, ja että pianisti Kosti Vehanen oli peräti vuosikymmenen soittanut Andersonin kanssa ja kirjoittanut heidän yhteisestä ajastaan kirjan. Uteliaisuus valtasi mielen, pakkohan tämä on lukea! Vielä suurempi yllätys löytyi kirjan sisältä, kun kävi ilmi, että Anderson esiintyi Suomessakin menestyneesti moneen otteeseen ja myös lauloi suomeksi, muiden muassa kansanlauluja. Vehanen myös esitteli Andersonin Sibeliukselle.
Vuonna 1941 julkaistu kirja ilman muuta olettaa lukijan jo tuntevan Marian Andersonin, eikä sen kummemmin esittele tämän historiaa, joten sanotaan se heti, että minkäänlaisesta elämäkerrasta tämä kirja ei käy. Mosaiikkimainen kirja koostuu enimmäkseen erillisistä kertomuksista ja vuosien mittaan kertyneistä muistoista. Kirja muistuttaa oikeastaan eniten matkakertomusta, sillä tokihan menestyvä muusikko on enimmäkseen tien päällä.
Andersonia arvostettiin laulajana erityisesti Euroopassa, jossa ihonväri ei ollut samanlainen este uralle kuin Yhdysvalloissa, mutta kirjan tyydyttävimmät hetket tapahtuvat kuitenkin Yhdysvalloissa. Kirja huipentuu vuoteen 1939, jolloin suuren kohun saattelemana Anderson torjuttiin tumman ihonvärinsä vuoksi esiintymästä Daughters of the American Revolution -järjestön hallinnoimassa konserttisalissa. Tapaus aiheutti skandaalin, jonka vuoksi Eleanor Roosevelt erosi järjestöstä ja järjesti Andersonille sen sijaan ulkoilmakonsertin Lincoln Memorialin luona. Konserttia tuli kuuntelemaan yli 70 000 ihmistä ja se oli yksi merkkipaalu kamppailussa afroamerikkalaisten oikeuksien puolesta.
Ottaen huomioon, että Anderson kuoli vasta vuonna 1993, aika paljon hänen tarinastaan jää tämän kirjan ulkopuolelle. Toisin sanoen lukumatka Andersonin parissa jatkunee vielä tulevaisuudessa, kunhan saan käsiini hänen muistelmansa. Kosti Vehasen kertomus puolestaan on kepeä kurkistus lämpimään työtoveruuteen, joka ei kuitenkaan tarjoile mitään suuria paljastuksia. Eniten kirjassa ehkä viehättääkin tietynlainen ajan patina, tapa kirjoittaa ja tarkastella ulkopuolista maailmaa. Yksinkertaisesti, rakastan vanhahtavaa tekstiä ja vanhoja muistelmia, tästä on taas hyvä jatkaa.