Maataloustyöt, valo ja pimeys, arki ja juhla. Siinä vuoden ja elämän rytmitys entisaikoina sukupolvesta toiseen. Yksinkertaista elämää verrattuna nykykiireeseen ja hajanaiseen, hajottavaan sykliseen sykkeeseen.
Ravinnon saaminen on kaiken toiminnan ytimenä.
Silti epävarmuutta ja monenmoista vaaraa tarjolla:
sadon onnistumisesta ei koskaan voinut olla varma, jonain vuonna rutto iski kansaan varoittamatta tai moskovalaisten ryöstöjoukko poltti kylän ja vei asukkaat orjiksi.
Onneksi oli suuri joukko auttajapyhimyksiä, joiden puoleen kääntyä turvaa hakiessa.
Arkeologi Ilari Aalto elää vuoden 1480 koko 12 kuukauden kierron tammikuusta talvikuuhun tarjoten meille tarkkaa yksityiskohtaista lähitietoa siitä kuinka tuolloin elettiin. Elävästi tarjoaakin, mielenkiintoisesti, ei pelkkää kuivaa faktaa jakaen. Entä Ilarin puolison, kuvataiteilija-artesaanin Elina Helkalan kuvat värein ja ilman: niissä on nostalgiaa kuin kansakoulun kuvatauluissa – tarkoin, hauskoinkin detaljein!
Kummasti omakin sanasto karttui vanhoista sanoista ja termeistä, ja nyt tietää, mitä se semmoinen umpimähkään sattuminen alunperin on tarkoittanut. Entä mikä on kuttelo, tabernaakkeli, tonsuuri, perakko, soini ja niin edelleen? Ja selvisivät mitä kamppiaiset, runtuviikot sun muut vaporariumit tarkoittavat, myös tuokin sanonta, kun päivä on pulkassa.
Harmi vain, ettei Ilari luetteloinut sanastoksi noita vanhoja sanoja, jotka pulpahtelevat esiin teksteissä. Muutapa valitettavaa ei kirjassa olekaan! Hieno kokonaisuus eriteltyä tietoa ja taitoa tuolta ajalta.
Jos romaanimuodossa haluaa paneutua tuohon 1400-luvun elämään, jossa sattuu ja tapahtuu, suosittelen vaikkapa savonlinnalaisen Vesa Luukkosen Niinisaari-kirjasarjaa.